Black Friday
Tänään on Black Friday. Nimelle on kaksi selitystä: se viittaa joko kiitospäivän jälkeisen perjantain liikenneruuhkaan tai kauppiaiden tekemään voittoon (tilikirjoihin on vanhastaan merkitty punaisella miinukset ja mustalla plussat). Nykyään Black Friday tarkoittaa joulusesongin aloittavaa alennusmyyntiä ja hillitöntä ostohysteriapäivää, joka valtaa USA:n heti, kun torstain päivällispöydästä on päästy. Thanksgiving on täällä hyvin poikkeuksellinen päivä, koska kaupat ovat silloin kiinni. Perjantaina kassat sitten kilisevätkin, Black Friday on maan kuumimpia (vain kahtena joulua edeltävänä päivänä rahaa kulutetaan enemmän) ostospäiviä. Odotetun siitä tekevät uskomattomat tarjoukset, etenkin elektroniikkaa saa melkein puoli-ilmaiseksi.
Vielä muutamia vuosia sitten myymälät avasivat ovensa jotakuinkin säädylliseen aikaan varhain perjantaina, pikkuhiljaa rajaa on venytetty ja tänä vuonna jotkut kauppaketjut rupesivat myyntitoimiin jo torstai-iltana ja olivat koko yön avoinna. Me nukuimme onnellisesti läpi shoppailuyön, sillä viestinnän asiantuntijalla on perjantaina työpäivä toisin kuin useimmilla amerikkalaisilla, jotka voivat yön tunteina päästä eroon taaloistaan. Myyjillä ei vapaata tietenkään ole ja mediassa onkin näkynyt aika kriittistä keskustelua siitä, että jo torstain puolella aloittavien kauppojen työntekijöiden on lähdettävä hommiin kesken amerikkalaisten tärkeimmän perhejuhlan.
Kiitospäivän surullinen paikallisuutinen: Park Slopessa oli syttynyt asuintalossa tulipalo (ilmeisesti savukkeesta), ja kaksi uhria on kriittisessä tilassa sairaalassa, toinen heistä vain yhdeksän kuukauden ikäinen vauva. Sanomalehdissä oli aika vaikuttavia kuvia palomiehestä pienokainen käsivarsillaan, brankkarit ovat olleet 11.9.2001 jälkeen New Yorkin suurimpia sankareita.
Edessä on mukava viikonloppureissu. Meidät on kutsuttu serkkuni, hänen miehensä ja heidän lastensa luokse Lexingtoniin, aivan Bostonin kupeeseen. Nyc Orava ja poikanen lähtivät iltapäivällä metrolla Jay Street MetroTechin asemalle ja vaihtoivat siellä A-junaan, määränpäänä Port Authority. Matka A-junalla on aina kuin pieni retki itsessään, linjahan lähtee syvältä Brooklynista ja kulkee läpi Manhattanin ylös Harlemiin saakka. Ei mahda mitään, mutta pokassa on pitelemistä, kun osa mustista kundeista on opetellut rap-videot niin ulkoa, niin ulkoa: vaatteet, elekielen, puhetyylin. Kaikkia tatskoja ei selvästikään ole hakattu nätisti brooklynilaisessa trenditatuointiliikkeessä, jokunen saattaa olla Rikersin tuliaisia. Toivottavasti ei ollut sinne menossa, mutta vieressämme istui nuorukainen, joka luki oikeudenmääräystä. Oli metrolinja mikä vain, niin newyorkilaisten ystävällisyys on taattu: vilkaisin varmistukseksi metrovaunun seinällä olevaa reittikarttaa ja pian eräs nainen kysyi minulta, minne olemme menossa. Hän ilmoitti jäävänsä pois samalla asemalla kuin mekin eli ei huolta. Nainen joutuikin jäämään aiemmin metrosta, mutta tuli kertomaan, kuinka monta pysäkinväliä minulla ja Rasmuksella on vielä matkaa. Välittömästi toinen rouva huikkasi parin penkkirivin päästä, että voimme seurata häntä, hänenkin pysäkkinsä on Port Authority.
Port Authorityn metroasemalta pääsee helposti (ulos menemättä) New Yorkin suurimmalle linja-autoasemalle, nimeltään sekin Port Authority. Tapasimme Jussin siellä ja nousimme kuuluun Greyhoundin bussiin klo 17.30. Matka taittui puolisen tuntia aikataulua nopeammin, olimme neljässä tunnissa Bostonissa. Hinta ei ole paha, meno-paluulippu yhdeltä matkustajalta 50 dollaria. Bostonin linja-autoasemalta metro Alewifeen (Lexingtonin, jonne ei ole metroyhteyttä, lähin asema) ja sieltä serkun kyytiin. Oli tosi kivaa tavata taas, viimeksi olemme vierailleet täällä kaksi vuotta sitten. Rasmus oli jo kovasti odottanut seuraa kahdesta samanikäisestä pikkuserkustaan.
Lexington on kaunis, vauras ja hyvin valkoinen pikkukaupunki. Lähellä sijaitsevat Yhdysvaltain itärannikon kuulut, maailman parhaat yliopistot, kuten Harvard ja MIT ja yliopiston väkeä on alueella paljon. Akateeminen sivistys elää ja voi hyvin täällä, Lexingtonissa asuu peräti yhdeksän nobelistia, se on aikamoinen määrä noin 30 000 ihmisen kaupungissa.
Vielä muutamia vuosia sitten myymälät avasivat ovensa jotakuinkin säädylliseen aikaan varhain perjantaina, pikkuhiljaa rajaa on venytetty ja tänä vuonna jotkut kauppaketjut rupesivat myyntitoimiin jo torstai-iltana ja olivat koko yön avoinna. Me nukuimme onnellisesti läpi shoppailuyön, sillä viestinnän asiantuntijalla on perjantaina työpäivä toisin kuin useimmilla amerikkalaisilla, jotka voivat yön tunteina päästä eroon taaloistaan. Myyjillä ei vapaata tietenkään ole ja mediassa onkin näkynyt aika kriittistä keskustelua siitä, että jo torstain puolella aloittavien kauppojen työntekijöiden on lähdettävä hommiin kesken amerikkalaisten tärkeimmän perhejuhlan.
Kiitospäivän surullinen paikallisuutinen: Park Slopessa oli syttynyt asuintalossa tulipalo (ilmeisesti savukkeesta), ja kaksi uhria on kriittisessä tilassa sairaalassa, toinen heistä vain yhdeksän kuukauden ikäinen vauva. Sanomalehdissä oli aika vaikuttavia kuvia palomiehestä pienokainen käsivarsillaan, brankkarit ovat olleet 11.9.2001 jälkeen New Yorkin suurimpia sankareita.
Edessä on mukava viikonloppureissu. Meidät on kutsuttu serkkuni, hänen miehensä ja heidän lastensa luokse Lexingtoniin, aivan Bostonin kupeeseen. Nyc Orava ja poikanen lähtivät iltapäivällä metrolla Jay Street MetroTechin asemalle ja vaihtoivat siellä A-junaan, määränpäänä Port Authority. Matka A-junalla on aina kuin pieni retki itsessään, linjahan lähtee syvältä Brooklynista ja kulkee läpi Manhattanin ylös Harlemiin saakka. Ei mahda mitään, mutta pokassa on pitelemistä, kun osa mustista kundeista on opetellut rap-videot niin ulkoa, niin ulkoa: vaatteet, elekielen, puhetyylin. Kaikkia tatskoja ei selvästikään ole hakattu nätisti brooklynilaisessa trenditatuointiliikkeessä, jokunen saattaa olla Rikersin tuliaisia. Toivottavasti ei ollut sinne menossa, mutta vieressämme istui nuorukainen, joka luki oikeudenmääräystä. Oli metrolinja mikä vain, niin newyorkilaisten ystävällisyys on taattu: vilkaisin varmistukseksi metrovaunun seinällä olevaa reittikarttaa ja pian eräs nainen kysyi minulta, minne olemme menossa. Hän ilmoitti jäävänsä pois samalla asemalla kuin mekin eli ei huolta. Nainen joutuikin jäämään aiemmin metrosta, mutta tuli kertomaan, kuinka monta pysäkinväliä minulla ja Rasmuksella on vielä matkaa. Välittömästi toinen rouva huikkasi parin penkkirivin päästä, että voimme seurata häntä, hänenkin pysäkkinsä on Port Authority.
Port Authorityn metroasemalta pääsee helposti (ulos menemättä) New Yorkin suurimmalle linja-autoasemalle, nimeltään sekin Port Authority. Tapasimme Jussin siellä ja nousimme kuuluun Greyhoundin bussiin klo 17.30. Matka taittui puolisen tuntia aikataulua nopeammin, olimme neljässä tunnissa Bostonissa. Hinta ei ole paha, meno-paluulippu yhdeltä matkustajalta 50 dollaria. Bostonin linja-autoasemalta metro Alewifeen (Lexingtonin, jonne ei ole metroyhteyttä, lähin asema) ja sieltä serkun kyytiin. Oli tosi kivaa tavata taas, viimeksi olemme vierailleet täällä kaksi vuotta sitten. Rasmus oli jo kovasti odottanut seuraa kahdesta samanikäisestä pikkuserkustaan.
Lexington on kaunis, vauras ja hyvin valkoinen pikkukaupunki. Lähellä sijaitsevat Yhdysvaltain itärannikon kuulut, maailman parhaat yliopistot, kuten Harvard ja MIT ja yliopiston väkeä on alueella paljon. Akateeminen sivistys elää ja voi hyvin täällä, Lexingtonissa asuu peräti yhdeksän nobelistia, se on aikamoinen määrä noin 30 000 ihmisen kaupungissa.
Kommentit
Lähetä kommentti