NYC Orava

Ihana New York, ihana Manhattan kutsui taas torstaina Nyc Oravaa. Rose Hill on Flatiron Districtin yläpuolella oleva pienehkö, kaunis alue. Sen kyljessä on NoMad (North of Madison Square Park) ja osaa Rose Hillistakin kutsutaan usein NoMadiksi; tämä kaupunginosien silpominen sekoittaa kartanlukijaa, argh. Rose Hillissa Downtown vaihtuu Midtowniksi ja matala muuttuu korkeaksi. Alueella on hienoa arkkitehtuuria ja hyviä ravintoloita, Lexington Avenuen Little Indiakin (Curry Hill lempinimeltään) kuuluu Rose Hilliin, sieltä mausteisemman murkinan ystävät löytävät mieleistään. Viehättävintä Rose Hillia on Madison Square Park ympäristöineen. Nyc Orava on liikkunut täällä usein, mutta tänään nostin katsettani erityisen ylös ja ihailin Rose Hillin, NoMadin ja myös Flatiron Districtin upeita rakennuksia. Kuljin kortteleita ristiin rastiin iltamyöhään saakka ja testasin pari ravintolaakin. Lounaspaikka Via Emilia on löytö tällä melko hintavien aterioiden alueella: kauniisti sisustettu, laadukast

Keskiviikkona siirryimme sulavasti eilisestä korkeakulttuurista massaviihteeseen. Menimme katsomaan Manhattanille vasta ensi-iltaan tulluttua The Avengers -leffaa (3D-versiona), Marvel-sarjakuvien hahmoihin perustuvaa toimintapläjäystä. Nyc Orava pääsi ensimmäistä kertaa Imax-teatteriin. Sen kuvanlaatua mainostetaan hyvin tarkaksi, en huomannut kuitenkaan mitään eroa tavallisiin teattereihin, mutta 3D-lasit päässä olo on aina yhtä dorka. Minulle riittäisi vallan hyvin vanhanaikainen teatteri ja vanhanaikainen elokuva, ilman sen kummempia kotkotuksia. Mukavan vanhanaikaista olisivat myös merkityt istumapaikat, sellaista käytäntöä New Yorkissa ei kuitenkaan enää ole. Vapaan tuolin etsiminen on etenkin Avengersin kaltaisissa hittileffoissa tuskallista, vartti menee helposti, kun kiertelee teatterissa ja kyselee, onko silmiin osunut tyhjä paikka istuttavissa - useimmiten ei ole, vaan jollekin kaverille (ehkä myös laukulle) varattu. Ja kaikki tietenkin ovat iskeneet takapuolensa hujan h

Tiistaina Minnan ja Jussin kulttuuripisteet ponnahtivat ihan uusiin lukemiin. Olimme Manhattanilla, Barrymore Theatressa katsomassa Arthur Millerin Pulitzer-palkittua näytelmää Death of a Salesman. Broadwayn ensi-iltansa se sai vuonna 1949, ohjaajana silloin Elia Kazan. Tänä keväänä taas näyttämölle tulleen Kauppamatkustajan ohjaaja ei hänkään ihan pikkunimi ole: 80-vuotias Mike Nichols on voittanut Oscarin niin Kuka pelkää Virginia Woolfista kuin Miehuuskokeestakin. Kauppamatkustajaa, Willy Lomania, esittää niin ikään Oscar-palkittu filmitähti, loistava Philip Seymour Hoffman. Death of a Salesman on hyvin koskettava ja erinomaisesti näytelty. Parempaa draamaa tuskin teatterilavalla näkee. Seymour Hoffmania kehutaan kaikkien aikojen upeimmaksi Willy Lomaniksi ja näytelmällä on kaikki mahdolliset Tony-ehdokkuudet (pystit jaetaan kesäkuussa sekä musikaaleista että näytelmistä) parhaasta uusinnasta sivuosanäyttelijöihin. Tähtihuuma sai asiaan kuuluvan päätöksen - ei, en valitettavasti p

Suvi kukkii niin, että Nyc Orava päivittää hieman Ison Omenan naisten kesämuotia. Kuten alkukeväästä jo kirjoitin, vaatekaupoissa on kirkasta ja myytävät asut kuin karkkeja - korallinpunaisia ja mintunvihreitä. Kadulla ei vielä leiskuta, aikansa ottaa New Yorkissakin ennen kuin kansa pukeutuu muotilehtien mukaan. Kankaat ovat kuvioituja, kaikkea löytyy viidakkomaisemista hillittyyn merimiesraitaan. Myös pitsit ja erilaiset röyhelöt ovat kuuminta hottia. Farkut ovat aina in, mutta ilmojen lämmetessä niistä luovutaan ja nycittäret sonnustautuvat sortseihin ja hamosiin, hyvin lyhyisiin. Mekot ovat tyttömäisiä ja niukkoja, näyttävät pikemminkin tunikoilta ja pitkiltä paidoilta - melkein vesirajalla ollaan. Vastaiskuna minille kauppoihin ja trendikkäimpien ylle on ilmestynyt nilkkapituisia helmoja. Sukitta, paljain säärin kaupungissa on menty jo pitkään. Naiset kulkevat enimmäkseen matalissa pikkukengissä, ballerinoissa, sandaaleissa ja erilaisissa varvastossuissa. Kauppojen hyllyillä o

Rasmuksen kevään kestänyt rumpujen soitto sai sunnuntaina arvoisensa päätöksen, kun Gowanus Music Club järjesti loppukonsertin ihan oikealla rock-klubilla, Littlefieldilla Gowanuksen kaupunginosassa. Konsertissa esiintyi vajaat kymmenen bändiä, soittajat ja laulajat olivat noin 7-14-vuotiaita. Useimmissa kokoonpanoissa opettaja oli mukana lavalla, esimerkiksi toisena kitaristina, mutta kyllä lapset pääosin shown hoitivat. Ja aika moni hoiti hyvin, jopa erinomaisesti. Parilla pojalla ja tytöllä oli niin tämäkkää rock-asennetta ja lavakarismaa (mikäli lapsesta näin voi sanoa), että kymmenen vuoden päästä saatetaan paistatella lehtien kansissa. Ison maailman tyyliin eräätkin nappulat soittivat hupparit yllään ja huput päässä Trayvon Martininin muistoksi ja toissapäivänä menehtyneelle brooklynilaiselle Adam Yauchille, Beastie Boys -yhtyeen vokalistille ja basistille lausuttiin monet jäähyväiset. Rasmuksen bändin, Ocean Juice, keikka meni odotetusti. He esittivät vain kaksi kappal

Lauantai omistettiin Brooklynille. Aamupäivän asioimme kotikulmilla, Smith Streetilla. Ensimmäiseksi Jussi hankki uudet silmälasit. Kyytiä saivat 2000-luvun alun "mattivanhas"-lasit, mies päätyi "melkeinhipsteri"-malliin, kymmenen vuoden päästä niille saa sitten nauraa. No, kyllä ne ihan tyylikkäät ovat, pikkuhiljaa sitä tottuu suurempiin ja voimakaslinjaisempiin kehyksiin. Isä ja poika ovat nyt silmälasikaksoset, niin samanlaiset heidän pokansa ovat. Nyc Oravankin katse tarkastettiin samalla käynnillä, epäilyä ikänäöstä on: ruokalistan lukeminen hämärässä ravintolasalissa on työlästä. Epäily osui oikeaan ja sain vanhuusdiagnoosin. Elämäni ensimmäisten silmälasien valitseminen kävi alle viidessä minuutissa, kaikkein vaatimattomimmat ja pienimmät (näitä ei juuri julkisesti esitellä, niin pahasti kirpaisee kurrea ikänäkö). Paras uutinen oli, että rillini ovat meille ilmaiset, sairausvakuutus kattaa aina linssit ja kehykset korvataan 130 taalaan asti (Jussi ja Rasmus e