NYC Orava

Keskiviikkoaamuna perheen isä tuli kotiin. Viestinnän asiantuntijan hommat Manhattanilla ovat loppu ja on Jussinkin aika palata karuun, suomalaiseen arkeen - vaimo ja poikahan ovat jo hyvän aikaa paiskineet töitä ja käyneet koulua. Maailmassa on vääryys (paitsi ehkei Rasmuksen mielestä). Tuliaiseksi Jussi toi aamiaisbagelit, ostettu hetki sitten Mazzolasta. Myös muutaman teepaketin mies oli käynyt Fairwaysta ja Trader Joesta hakemassa, niillä voin ainakin kuukauden verran fiilistellä New Yorkia. Muita yllätystuomisia ei laukkuihin mahtunut, yllätyspettymyksenä aika monta tavaraa oli jäänyt kyydistä valitettavasti pois. Mutta minkäs mahtaa, kun tilaa ei ole. Ilokseni ihanat Fryen saappaat sekä Kalifornian reissulta ostettu makea laukku olivat Jussin matkassa, mies ei pyynnöstäni ollut laittanut niitä konttiin ja nyt sain jotakin Amerikan herkkua ylleni ja esiteltäväksi ystäville (minun ja Rasmuksen pakaaseihinhan ei Suomeen tullessamme mahtunut kuin aivan välttämättömin). Jussi vaik

Henry Streetilla on aika pelkistettyä; viimeinen yö patjalla, nettiyhteys katkaistu ja jääkaapissa vain valo. Moinen ankeus ajoi Jussin tietokone kainalossa aamupalalle kotikadun Maybellesiin. Siellä mies tarkisti lentoaikataulun sähköpostistaan ja kyllä se totta on: tänään, tiistaina 25.9. on lähdettävä takaisin Helsinkiin. Eilen paikalleen jätettyä ruokapöytää ei tietenkään lupauksesta huolimatta tultu ostamaan. Se sai Jussin melkein hermostumaan, sillä kello tikittää eikä purku- ja kantohommiin olisi enää aikaa - kokonaisenahan pöytää ei asunnosta ulos saa. Onneksi sisään paukahti vuokraisännän kanssa lauma Rasmuksen huoneen vesivahinkoa korjaavia remonttimiehiä, joista joku ilmoitti ottavansa niin pöydän tuoleineen kuin patjankin. Ilmaiseksi meni, mutta Jussi sentään pääsi vaivasta. Minä sain työpäiväni jälkeen soiton kaupan kassajonoon Atlantin takaa. Jussia ahdisti ja työllisti pakkaus ja vaimolta tiedusteltiin vielä viime tipassa, mitä saa kyydistä jättää pois ja mitä mielel

Volkkari on ajettu kaksi viikkoa sitten kuljetusfirman pihamaalle ja tänään maanantaina sen viimeistään pitäisi lähteä New Jerseyn satamasta kohti Eurooppaa. Ei ole kuulunut Schumacherilta pihaustakaan, toivottavasti firma pysyy sanassaan. Helsingissä on pian kylmä ja lämpimiä vaatteita, kuten takkeja, ikävä. Pukeutuminen on kyllä ollut viime viikot sangen helppoa, kun puolet garderoobistani uupuu. Ja ihan hyvin olen pärjännyt (tätä ei pitäisi myöntää). Jussi sai toiseksi viimeisenä päivänään aimo annoksen newyorkilaista asiakaspalvelua. Sitä ei höystetty kaupoista ja ravintoloista tutulla "asiakas on kuningas" -asenteella vaan toimistojen ja virastojen "miksi tulitte tänne kyselemään vaikeita" -elekielellä. Ensimmäiseksi mies asteli pankkiin lunastamaan vuokratakuushekkiään. Se ei käynytkään noin vaan, koska shekki ei ollut Jussin asiakaspankin myöntämä. Käteiseksi sitä ei suostuttu vaihtamaan missään: omassa pankissa ilmoitettiin, että summa on liian iso ja siin

Sunnuntaina Jussi tapasi vuokraisäntänsä, antoi tälle pienen Suomi-muiston läksiäislahjaksi ja sai neljän tonnin shekin (kyllä, Amerikassa pelataan edelleen - vuonna 2012 - shekeillä). Vähän jo piti jännittää vuokratakuun puolesta, sillä eihän Jussi oikein mitään olisi tässä viime metreillä mahtanut, jos vuokraisäntää ei olisikaan huvittanut palauttaa summaa. Landlordilla ei onneksi ollut syytä kiukutella maksusta, koska Henry Streetin asuntoon on löytynyt uusi asuja, mielikuvitukselliseen 4500 taalan kuukausivuokraan kai - hullunkallis kaupunki. Ilta vierähti ehkä maailman parasta pizzaa syöden, kotikatumme ihanaa Lucalia tulee ikävä (Minnalla on jo). Ruokaseuraksi Jussi sai elokuussa Manhattanilta Brooklyniin muuttaneen suomalais-amerikkalaisen ystäväpariskunnan. Ravintolan tuttu ovityttö ihmetteli, missä Jussin perhe on ja mies joutui ikäväkseen toteamaan, että Suomessa, jonne hänenkin askeleensa pian vievät. Sitten Jussia jo halattiinkiin ja jopa herra ravintoloitsija itse hyväst

Henry Streetin kämppä tyhjenee, tänään lähti Antti ja muutama huonekalu, kolmen päivän päästä Jussi. Huonekaluja Jussi sai kaupatuksi tänään todellakin vain muutaman - neljä ruokapöydän tuolia. Ne osti parkslopelainen nuoripari. Ja tietenkin heti kun ne oli myyty Jussille soitti mies, joka olisi halunnut kaikki kuusi tuolia. Kaksi tuolia ja ruokapöytä ovat siis edelleen päänsärkynä asunnossamme. Valitettavasti päänsärkyjä on enemmänkin, viheliäisimpinä sängyt. Jussi soitti Pelastusarmeijalle, josko se tulisi noutamaan maanantai-iltana tai tiistaiaamuna kauppaamattomat kalusteemme, mutta miehen kysäisy tuli aivan liian myöhään: auto olisi kerennyt paikalle vasta viikon, kahden kuluttua (vaimon huom. olin kyllä maininnut Pelastusarmeija-vaihtoehdosta jo viikkoja sitten). Suuri (ja hieno) eteisen peilikin jäi käteen. Jussi sai viimein yhteyden naiseen, joka oli varannut peilin jo aikaa sitten itselleen, ja ei nyt sitten otakaan sitä. Oli pahoillaan, ettei muistanut ilmoittaa asiasta. No,

Jussi ilmoittautui 360 päivää sitten Yhdistyneiden Kansakuntien palvelukseen ja tänään pesti loppui. Hän palautti viimeiseksi puurtamansa työn eli viestintäsuunnitelman Rion kokouksen seurannasta sekä omalle esimiehelleen DSD:n viestintäyksikössä että yhteyshenkilölleen DPI:ssa (koko YK:n viestintäosasto), siivosi pöydän ja hyvästeli työtoverinsa. Lähiesimies sai pienen suomalaisen lahjan muistoksi, muut lämmintä pohjoisen pojan kättä ja halaukset. Vuosi YK:ssa sujahti tietenkin turhan nopeasti, kyllä Jussi olisi pitempäänkin viihtynyt. Välillä jättiorganisaatiossa käytännön asiat tökkivät ja etenivät jähmeästi eikä Jussi pystynyt riittävästi byrokratian rattaissa vaikuttamaan asioihin, mutta plussan puolella pysyttiin. Parasta olivat suhteet, joista osa jää toivottavasti elinikäiseksi sekä Rio de Janeiron reissu. Ja New York! Illaksi Jussilla ja Antilla oli liput amerikkalaisartisti Bon Iverin konserttiin Radio City Music Halliin Manhattanilla. Upea keikkapaikka oli loppuunmyyty j

Tämäkin torstai koitti, viestinnän asiantuntijan läksiäiset. Puolenpäivän aikaan oli virallisten jäähyväissanojen aika: Jussin lähiesimies, herra Nikhil C. vei DSD:n viestintäyksikön lounaalle ja hyvän meksikolaisen ruoan äärellä Suomen poikaa sitten kehuttiiin ja kiiteltiin - vuolaaseen amerikkalaiseen tyyliin tietenkin. Lounaan jälkeen väki palasi konttorille odottamaan Ban Ki-moonin vierailua. Ei YK:n pääsihteeri sentään Jussin takia vaivautunut, mutta aika mainio sattuma juuri tälle päivälle. DSD:n työntekijät olivat hyvissä ajoin saaneet tiedon arvovieraan saapumisesta. Ban Ki-moon käy YK:n päämajan remontin valmistumisen kunniaksi katsomassa uudenkarheita tiloja ja tervehtimässä alaisiaan ja tänään oli DSD:n, organisaation kestävän kehityksen osaston vuoro. Ehkäpä Ban Ki-moon halusi myös nähdä minkälaiset tyypit järjestivät Rion kokousta, toimihan DSD kokouksen sihteeristönä. Ison herran vierailu oli Jussin mielestä aika koomista. Työntekijöille viestitettiin sähköpostitse niin

Apple on ystävä (ja ehkä myös voittoisa pörssiyritys, jonka liikeideaan kuuluu palvelu, hyvä sellainen). Jussi vei Suomesta lennätetyn iPadini Fifth Avenuen Apple Storeen ja kyseli haljenneen lasin korjauksesta. Myyjä ei ollut moksiskaan, vaikka laite on jo kertaalleen uuteen vaihdettu, vaan antoi Jussille taas pakasta vedetyn tablettitietokoneen. Vuoden kestävän takuun piikkiin kuulemma meni ja kolme viikkoa vaille vuosihan iPadin ostamisesta on. Täydellistä asiakaspalvelua. Toki herää kysymys, kuinka paljon (tai vähän) iPadin valmistaminen maksaa, kun niitä noin auliisti jaellaan. Kuluttajalle härveli nimittäin maksaa aika vietävästi, joten saattaa muutama satanen olla ilmaa välissä. Tämä kuluttaja on nyt kuitenkin hyvin tyytyväinen. Toinenkin Antin New Yorkiin kuskaama tavara onnistuttiin vaihtamaan. Jussi palautti Rasmukselle hankkimansa liian pienen New York Rangers -hupparin NHL:n nettikauppaan ja tilasi uuden, toivottavasti nyt sopivan kokoisen vaatteen Brooklynissa asuvan kav

Viestinnän asiantuntija osallistui tiistaina YK:n urasuunnittelukoulutukseen. Jussin tämänhetkinen ura on viime metreillä, mutta tulevaisuutta varten mies sai hyviä vinkkejä kuinka kiivetä organisaation portaita eli selkokielellä: miten viedä vaimo taas New Yorkiin. Jussin kansio kaupungissa sen kun sulkeutuu, tänään hän palautti amerikkalaisen rekisterikilven ajoneuvorekisterikeskukseen. Kilven olisi toki voinut pitää, mutta siitä saattaisi tulla seuraamuksia (esimerkiksi ajokortin menetys) eikä sellaista riskiä kannata ottaa - Nyc Orava haluaa olla Ison Omenan kanssa hyvissä väleissä. Amerikkalaiset rekisterikilvet olisivat kyllä matkamuistoina verrattomia, autokohtaisen numero- ja kirjainsarjan lisäksi jokaisella osavaltiolla on niissä omanlaisensa "koristelu"; New Yorkin rekkarissa komeilee tietenkin Vapaudenpatsas ja teksti Empire State. Iltasella Jussi ja Antti heittäytyivät kultturelleiksi. Metropolitan Museum of Artissa avattiin juuri Regarding Warhol -näyttely, j

Viestinnän asiantuntijan viimeinen työviikko Yhdistyneissä kansakunnissa alkoi tänään. Jussi on pitänyt kokemuksesta ja erityisesti kulunut kuukausi päärakennuksessa on ollut mieluisa; sinne kun astelee tuntee olevansa osa jotakin suurta ja merkityksellistä. Miehen loppuaika on mennyt Rion kokouksen viestinnän "jälkihoidon" suunnittelussa ja siitä työstetty paperi alkaa olla valmis - Jussi tosin epäilee, ettei siitä ole mitään hyötyä. Jotkut raportin ehkä lukevat, pitävät ehdotettuja asioita tärkeinä ja saattavat innostuakin, mutta sitten suunnitelma hautautuu jonnekin, koska DSD:n (YK:n kestävän kehityksen osasto ja Rion kokouksen järjestäjä) viestintästrategia on kaiken kaikkiaan aika hakusessa. Suomen poikaa tarvittaisiin pistämään homma ruotuun. Mielenkiintoista työtä kyllä, mutta rahoiksi Jussi ei ole YK:ssa päässyt lyömään. Vaikka viestinnän asiantuntijan kuukausitulo on aika nätti eikä verojakaan tarvitse kansainvälisessä järjestössä maksaa, palkkapäivää on aina vimm

Carroll Gardensin Court Streetilta löytyvä Watty & Meg on saanut ristiriitaista palautetta ruoastaan, viihtyisän oloisen kuppilan viikonloppubrunssia on kuitenkin kehuttu ja sitä miehemme New Yorkissa, Jussi ja Antti sunnuntaina testasivat. Kaupungissa jatkuu t-paitakeli ja pöytä terassilta sopi aurinkoiseen päivään kuin nakutettu. Se olikin parasta mitä Watty & Megilta sai, murkina oli vain mukiinmenevää. Kaverukset jatkoivat päivää ostokset mielessään. Kävelivät ensin Brooklyn Heightsin pääkadulle Montague Streetille ja jatkoivat sitten Manhattanille East River Ferrylla Brooklynin sillan kupeesta, meriteitse siis. Jussin matkaan tarttui muutama pukine, lokakuussa odottaa Suomessa entistä ehompi duuni ja garderoobissa sopii olla siistiä päällepantavaa. Illalliseksi pojat saapuivat taas Carroll Gardensiin ja istahtivat Buttermilk Channeliin. Senkään ruoka ei kuitenkaan tänään vakuuttanut, vaikka tavallista fiinimpi ravintola onkin. Minna sen sijaan nautti aivan erinomaisist

Jussi palaa Suomeen, se on väistämätöntä. Mies on nyt purkanut sähkö-, kaasu-, netti- ja kaapelitelevisiosopimukset (tuolla viimeisellä ei tosin viikkoon ole tehnyt mitään, kun ei telkkariakaan enää ole) 25.9. eteenpäin, puhelin jää käyttöön lentokentälle asti. New Yorkin hyvästelyyn Jussi sanoo jo sopeutuneensa (omituinen ihminen), muuttopuuhat kaiketi auttavat ymmärtämään, että Ison Omenan ilot ihan oikeasti loppuvat. Henry Streetin vuokraisäntä piipahti tarkistamassa vuotavan seinän korjaamisen edistymistä ja kysäisi kaipaako Jussi vaimoa. Herra Landlord itse kertoi nauttivansa vapaudesta, kun perhe on joskus poissa, mutta Suomen poika sanoi jo ikävöivänsä omaa oravaa. Söpöä, ja ehkä tottakin.

Perjantaina Brooklynin Henry Streetille saapui viimeinen vieras Suomesta - kalkkiviivoille meni, mutta mukava, että Jussin lapsuudenystävä Antti vielä ennätti kaupunkiin. Aika moni meitä vuoden aikana kävi moikkaamassa, se ilahdutti. Kovasti taisivat kyllä visiteeraajatkin nauttia ihanasta, ihanasta New Yorkista. Antin matkassa lensi Isoon Omenaan Minnan iPad. Huomasin harmikseni muutama päivä sitten koneessa halkeaman ja nyt kokeillaan korjaisiko Apple Store sen edullisesti. Suomessahan lasin vaihtaminen maksaa maltaita. iPadini on jo kerran vaihdettu ilmaiseksi uuteen Manhattanin Apple Storessa (Rasmus tipautti sen melkein upouutena lattialle), enää takuuta tuskin on, mutta sitäkin kannattaa kysäistä. Kaupunkiin joutui paluulennolle myös Rasmukselle hankittu New York Rangersin pelipaita. Jussi oli tilannut paidan NHL:n nettikaupasta (halutunlaista ei myydä Manhattanin NHL Storessa) Brooklynin kotiin, Jouni toi sen meille pari viikkoa sitten palattuaan New Yorkista ja nyt se kuskatt

Torstai-iltana Jussi intoutui spontaanisti musikaaliin. Hän onnistui saamaan lipun Onceen, vuoden 2012 Tony-palkintojen kahmijaan. Kahdeksan Tonyn joukossa on muun muassa pysti parhaasta musikaalista. Manhattanin Theatre Districtilla, Bernard B. Jacobs Theatressa pyörivä esitys oli palkinnoistaan huolimatta pienoinen pettymys Jussille. Romanttinen tarina on hänelle tuttu samannimisestä, erittäin hyvästä irlantilaisleffasta vuodelta 2006, musikaalina Once ei kuitenkaan oikein potkaissut. Jussi odotti reipasta meininkiä ja näyttäviä tanssi- ja laulunumeroita, mutta toteutus muistutti enemmänkin puhe- ja laulunäytelmää. Sangen hyvä englannintaitaja oli myös vaikeuksissa musikaalin kielen kanssa, roolihahmot haastavat englantia voimakkaalla irlantilaisella ja tsekkiläisellä korostuksella ja aika monta vitsiä meni Jussilta ohi. Mukavaa on, että orkesteri soittaa esityksessä lavalla eikä montussa, kuten musikaaleissa yleensä. Ja kyllä Oncen biisit ovat kauniita.

Nyc Orava ei ennättänyt yhteen Manhattanin kiinnostavimmista nähtävyyksistä, Tenement Museumiin, mutta Jussi ennätti. Lower East Siden Orchard Streetilla sijaitseva siirtolaismuseo sinkauttaa vierailijat aikamatkalle kaupungin kiihkeisiin maahanmuuttovuosiin 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle. Museossa kuljetaan oppaan seurassa ja lippu kierrokselle varataan etukäteen, Jussi hommasi piletin netin kautta. Museokierros vie siirtolaisperheiden aitoihin asuntoihin ja niin Orchard Streetin talon historia kuin yhteiskunnan muutokset kerrotaan talossa asuneiden ihmisten tarinoiden kautta - ja heitähän riitti, 70 vuoden aikana 7000. Vierailijaryhmä kuuli muun muassa erään saksalaissyntyisen perheen elämästä: isä elätti katrastaan satunnaisilla suutarintöillä ja äiti ompeli. Yllättäen perheen isä katosi, ei tullutkaan päivän päätteeksi kotiin; arki oli kaiketi tuntunut liian raskaalta ja hän muutti muualle, toiseen osavaltioon. Kun hän myöhemmin kuoli, hänet osattiin yhdistää hylkäämäänsä

Henry Streetin asunnossa alkaa olla aution näköistä, eilen lähti auton mukana valtaosa Suomeen vietävästä tavarasta ja osa huonekaluistakin on viimein käynyt kaupaksi. Carroll Gardensissa asuva ranskalainen perhe (kaupunginosassahan on suurehko ranskalaisyhteisö) on käynyt jo aiemmin katsomassa Brownstone Real Estaten välittäjän vinkistä mööpeleitämme ja nyt he lopulta tulivat ostoksille. Perhe tarvitsee kaikenlaista, sillä sitä oli kohdannut yllättävä onnettomuus: huoneiston seinä kaatui päälle. Pari viikkoa aiemmin, keskellä kirkasta päivää perhe huomasi seinän huojuvan, vanhemmat nappasivat lapset kainaloon ja painuivat kiireesti ulos. Onneksi painuivat - hetken kuluttua rysähti ja koti kalusteineen oli entinen. Uuteen kämppään hankittiin Jussilta sohva, rahi, televisio, Rasmuksen vaatelipasto, olohuoneen jalkalamppu, silityslauta sekä pyykinkuivausteline. Mukava asunnonvälittäjä (joka siis koittaa saada asuntoomme vuokralaista Jussin jälkeen) on tuonut Jussille parhaan asiakkaa

Maanantaina Jussi piti lomapäivän, änkesi pahvilaatikot Volkswageniin ja ajoi auton New Jerseyhyn, kuljetusfirma Schumacherin pihalle. Vajaan tunnin matka oli melkein haikea, viimeistä kertaa ratissa New York Cityn freewaylla - Brooklynista Manhattanille ja sieltä Holland Tunneliin, joka vie Hudson Riverin ali New Jerseyn osavaltioon. Volkkari jäi Schumacherin, toivottavasti hyvään, huomaan; sen luvattiin lähtevän matkalleen New Jerseyn satamasta kahden viikon sisällä ja seilaavan merellä nelisen viikkoa. Suomessa se siis lienee lokakuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla - uskokoon ken tahtoo, amerikkalaiseen sanaan ei (aina) ole luottaminen. Jussi matkasi takaisin Isoon Omenaan Path-junalla, joka kulkee yhtä soittoa New Yorkin ja New Jerseyn väliä. Illan mies vietti romanttisissa tunnelmissa, onhan meillä tänään hääpäivä. Valtameri välissämme, mutta Jussi kuitenkin yritti: kävi Court Streetilla leffassa (Desperate Endeavors, kuulemma tylsä eikä mikään kassamagneettikaan, Jussi i

Volkswagen Tiguan lähtee huomenna New Jerseyhyn, sen matka Suomeen alkaa. Jännittävää, ehkä se joskus seisoo pihallamme Helsingissä. Jussi ahkeroi koko sunnuntain, hän pakkasi pahvilaatikoihin autoon menevän maallisen omaisuutemme. Vaimo yritti auttaa virtuaalisesti laatimalla listaa ehdottomasti Suomeen saatavista tavaroista. Vaatteet ja kengät ovat ykkösinä, mutta sitten homma hankaloitui. Volkkari nielee yhdeksän pahvilaatikkoa, joista kuuteen pistettiin kuteet. Kolmeen laatikkoon ei millään loput romppeet keittiötarvikkeista kosmetiikkaan mahdu, joten Jussi joutui arpomaan, mitä jättää pois. Niistä osan mies saa toki tuotua matkalaukuissa lentäessään kotiin parin viikon kuluttua, mutta on selvää, että New Yorkiin jää sellaista, mitä haluaisin Helsinkiin. Yksi jo jää: viime syksynä kadulta löytämämme antiikkilipasto - se ei Volkkariin sovi mitenkään päin. Nyt Minnaa harmittaa. Vietävästi. Pahvilaatikot odottavat nyt olohuoneen lattialla huomista, niitä ei parane yöksi autoon sur

Lauantaina Jussia vaivasivat edellisillan juomat (suom. krapula), ensimmäistä kertaa New Yorkissa aamu käynnistyi näin vaikeasti. Suomalaisvieraiden viimeisen päivän iloksi oli tarkoitus mennä brunssille ja vielä kulkea Carroll Gardensissa, mutta sekin jäi. Iltapäiväksi kohmelo asettui ja Jussi sai heitettyä Volkkarilla Jounin ja Saanan JFK:n lentokentälle. Ilta meni Madonnan seurassa The Bronxissa. Jussi hankki lipun Yankee Stadiumin loppuunmyydylle keikalle mustan pörssin kautta ja joutui maksamaan siitä parikymmentä taalaa normaalihintaa enemmän. Supertähtien supertähti on nyt nähty, muttei juuri sen kummempaa - Jussia Madonna ei sykähdyttänyt. Kolme vuosikymmentä hittejä tahkonneen rouvan moottori on ehkä jo hiipumassa. Muutama musiikillinen huippuhetki, muuten mies kuvaili konserttia teatteriksi. Suomen poika ei kaiketi ollut ainoa pettynyt, kymmentuhatpäinen yleisö oli kaiken kaikkiaan aika vaisu eikä tähden kahden tunnin myöhästyminen ja sateinen ilma tunnelmaa ainakaan kohott

Perjantai-illan Brooklyn houkutteli Jussin baanalle. Seurana suomalaisvieraat Jouni ja Saana sekä työkaveri YK:sta ja hänen vaimonsa ja kaupungissa vieraileva suomalainen ystävänsä, jonka sattumoisin myös Jouni tuntee - maailma on pieni. Kuusikko illallisti Rucolassa, kovasti kehutussa ja hyvin tyylikkäässä ravintolassa Boerum Hillin kaupunginosassa aivan Carroll Gardensin ja Cobble Hillin nurkilla. Loppuilta ja -yö sujahti lähialueen baaritiskeillä, viimeiseksi ryhmä notkui kuppiloistaan tunnetun Smith Streetin iloisessa hälinässä. Vuosi kaupungissa, mutta loppumetreille meni ennen kuin Jussi pääsi kunnolla tutustumaan kotikaupunkinsa yöelämään. Minnalla se jäi surkeaksi yritykseksi ja nyt helsinkiläisenä lähiörouvana olenkin pikkuisen kade - olisin halunnut olla mukana humputtelemassa.

BCS:n koulun kansliasta soitettiin Jussille ja ihmeteltiin, miksei Rasmusta ole näkynyt. Ei ole, koska poika tallaa nykyään opintietä Suomessa. Ihailtavaa huolehtimista koululaitokselta. Me taisimme unohtaa virallisen ilmoittamisen synnyinmaahan palaamisesta, eikä ilmeisesti Rasmuksen luokanopettajakaan hoksannut asiasta kertoa eteenpäin. Mistä kummasta kanslistit sitten huomaavat, ettei poika käy koulua? Kaiketi opettajat täyttävät jotakin läsnäololistaa, jonka sitten toimittavat oppilasasioita hoitaville. Jussi terästäytyi pitkästä aikaa lenkille. Urheiluharrasteet Amerikassa ovat valitettavasti olleet säästöliekillä. Jussi haaveili juoksevansa kolmesti viikossa ja sekä Minna että Jussi kuvittelivat käyvänsä ainakin kahdesti viikossa kuntosalilla. Todellisuudessa lenkkarit on sidottu jalkaan sangen epäsäännöllisesti ja punttien kanssa rehkiminen loppui melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin, salijäsenyydestä luovuimme jo alkukeväästä. Moinen löysäily näkyy ja tuntuu nyt keskivartalon

Keskiviikkona Jussi pääsi ensimmäisiin barbeque-kemuihinsa. Viime viikolla läksiäisiä viettänyt kollega järjesti toisenkin hyvästelytilaisuuden. Nyt kutsuttuina oli työtovereiden lisäksi ystäviä ja sukulaisia. Grilli tirisi korttelipuistossa (näitä asukkaiden ylläpitämiä, viehättäviä kaupunkikeitaita on New Yorkissa paljon) kollegan asuinalueella Harlemissa. Ei hassumpi ilta: t-paitakeli, rentoa seuraa ja grilliherkkuja.

Amerikkaan valitaan pian presidentti, demokraatti Barack Obama tai republikaani Mitt Romney. Ehdokkaat ja etenkin heidän kannattajansa tuppaavat mollaamaan vastapuolta melko mojovasti ja nyt on kuin tilauksesta Romneylle saanut ensi-iltansa dokumentti "Obama's America 2016". Jussi kävi tiistaina katsomassa tämän hyvin konservatiivismielisen leffan - ihan vain mielenkiinnosta, Suomen poika on nykyisen presidentin miehiä. Valkokankaalle ei heijastu rehellinen asiaelokuva, vaan absurdi tarina juonittelevasta Barack Obamasta, joka haluaa riisua USA:n taloudellisesta ja poliittisesta vallasta, tavoitteena maan tuhoaminen. Rainan tekijöillä on mielikuvitus laukannut. Marraskuun kuudentena päivänä Minna jännittää, saako Obama jatkaa pestissään, toivottavasti. Vaaliseuraksi saan aviomieheni; hän osti tänään lentolipun Helsinkiin. Nyt se on siis lopullista - New York on bye bye ja Jussi saapuu perheensä luokse 26.9. Haikeaksi kävi kuulemma miehen mieli.

Syyskuun ensimmäisenä maanantaina Yhdysvalloissa vietetään Labor Dayta, tänä vuonna jo 130. kerran. Juhlan juuret ovat työväen oikeuksien ja ammattiyhdistysliikkeiden vahvistumisessa, mutta nykyään Labor Day on enemmänkin kesän päätösjuhla. Ihmiset nauttivat päivästä yleensä ulkosalla ja grillaus on huveista suosituinta. Koululaisille ja opiskelijoille Labor Day on erityisen tärkeä - viimeinen vapaapäivä, jonka jälkeen monet oppilaitokset aloittavat lukuvuotensa. Labor Day on vapaapäivä Yhdysvalloissa ja niin myös YK:ssa. Viestinnän asiantuntija sai oleskella koko päivän suomalaisten vieraidensa kanssa. Jussilla on nyt plakkarissa amerikkalaisen vuoden kaikki viralliset juhlapäivät. Minnalta ja Rasmukselta jäi puuttumaan tämä syyskuinen Labor Day. Minnan päivään Helsingissä Labor Dayn hienoinen työväenjuhlan perinne istui mainiosti, menin nimittäin tänään töihin. Sama paikka, sama aika, samat tutut työtoverit. Minut otettiin ruusuisesti vastaan, mutta kyllä brooklynilainen kotirouv

Minna ja Rasmus lähtivät kolme viikkoa sitten Isosta Omenasta. Olen ikävöinyt monia asioita ja mieli on täynnä ihania muistoja - niitä on blogiin jo listattu - mutta mikä vuodessa oli kaikkein parasta? Vastaus on aika helppo: Brooklyn. Manhattanilla häikäisivät ehkä tähtihetket musikaaleista taidenäyttelyihin, mutta arkeahan valtaosa elämästä on ja brooklynilainen arki valloitti kurren. Ennen muuttoamme turistimatkani New Yorkiin olivat yhtä Manhattania, Brooklyn oli jäänyt vieraaksi. Mutta voi, miten helppo siihen oli rakastua. Enkä ole ainoa; moni moni kaupungissa käyneistä suomalaisvieraistamme ihastui rentoon piirikuntaan ikihyviksi ja halusi viettää siellä paljon aikaa. Brooklynissa on helppo olla kuin kotonaan. Vieläkin minusta tuntuu kuin koti olisi siellä. Nimenomaan Brooklynissa, ei vain Carroll Gardensissa. Rasmus ei äitinsä tavoin New Yorkiin eikä Brooklyniin kaipaa, vuosi oli kuulemma aika tylsä. Että näin. Ohessa Brooklyn-fiilistelyyn uutta brooklynilaista poppia

Kun Jussi lähti maailmalle, hänellä oli kaksi asiaa ostoslistallaan: auto ja kitara. Autokaupassa järki voitti eikä mies saanut alleen Mustangia, mutta soittopeliksi hän hankki haaveilemansa, puoliakustisen Gretschin. Beatles-fanille sopii erittäin hyvin, että Gretschia soitti aikoinaan George Harrison. Kitara löytyi Bay Ridgen Street Sounds -liikkeestä. Se on uudelleen tuotantoon otettu vuoden 1959 malli. Siihen aikaan Gretschit tehtiin vielä Yhdysvalloissa, itse asiassa Brooklynissa, mutta nykyisin on tyytyminen japanilaisten kätten työhön. Arvostettu ja arvokas soitin toki edelleen, hintaa kuitenkin kolmasosan vähemmän kuin Suomessa. Jussi on onnellinen - kitara on melkein kuin uusi tyttöystävä. Hyvin kaunis sellainen. Gretsch (malli G6122) Henry Streetin sohvalla Syyskuu, viestinnän asiantuntijan viimeinen työkuukausi New Yorkissa, alkoi tänään. Seuraavat viikot ovat kiireisiä, mutta myös erittäin mukavia, sillä Jussi saa vieraakseen lapsuudenaikaisia, hyviä kavereitaan. Tä

Kun Yhdistyneissä kansakunnissa saa jalan oven väliin, se antaa monille elinikäisen työpaikan. Ei välttämättä heti vakituista, organisaatio on enemmänkin määräaikaisuuksia ja projekteja täynnä, mutta niistä voi kasata hyvinkin mielenkiintoiset uravuosikymmenet. YK on tänä vuonna kirjannut uudet henkilöstön liikkuvuuden -ohjeet. Tarkoituksena on, että virkamiehet vaihtaisivat asemapaikkaansa säännöllisesti, sitä oikein suositellaan. YK:n toimipaikoissa muualla maailmassa ohjeet on otettu vastaan myönteisesti, mutta Manhattanin päämajassa harotaan vastaan. New Yorkiin kotiutuneet eivät haluaisi sieltä pois. Kaupunkiin onkin kasvanut elitistinen YK-virkamiesten keskittymä, jota nyt halutaan purkaa. Kepiksi tai porkkanaksi - miten vain - YK on päättänyt, että virkamies ei voi edetä huipulle, jollei ole viettänyt joitakin vuosia useammassa kuin yhdessä järjestön toimipaikassa. Jussi huomasi vuoden aikana muutaman avoimen ja aika mielenkiintoisen viestintäalan duunin YK:ssa. Osa hommista

Jussi on ravannut useampana iltana vaimon pyynnöstä ostoksilla. Vaimon mielestä pyynnöt ovat ihan kohtuullisia, miestä ne jo vähän rasittavat. Farkkujen (Lucky Brand Jeansit ovat Amerikasta löytyneet suosikkini, joita ilman en enää voi elää - niitä oli saatava yksi pari lisää) hankinta vielä onnistui ilman ärräpäitä, mutta kosmetiikan ei. Vaikka olin kesän aikana hamstrannut kassillisen purtiloita shampoista seerumeihin, mietin nyt täällä Helsingissä, että onkohan niitä sittenkään tarpeeksi. Hamstraamisen tärkein syy ei suinkaan ole Amerikan Suomea halvemmat hinnat, vaan muistot ja mielikuvat. Kun kalseassa Helsingin aamussa sipaisee New Yorkista ostettua huulikiillettä tai pesee käpälänsä Brooklynissa tehdyllä saippualla, niin elämä tuntuu paremmalta. Laihoilla lohduilla mennään, mutta kyllä se vähän auttaa ikävään. Ja niin kauan kun en rupea sisustamaan kotiamme tähtilippukuosisilla tyynyillä ja peitteillä (sitäkin jotkut tekevät) olen kai ihan terveiden kirjoissa. Kosmetiikkaa pursu

Jussi satsasi keskiviikkona viihteeseen Manhattanilla. Työpäivän jälkeen ensin tarkoituksella East Villagessa leffaan, sitten sattumalta Lower East Sidella Stand Up -klubille. Elokuva oli The Campaign, vaaliaiheinen komedia - Jussin mielestä ihan hilpeä. Stand uppiin miehen vei uteliaisuus, hän huomasi porukan valuvan kiinnostavan näköiseen kuppilaan ja seurasi perässä. Lavalla esiintyi puolisen tusinaa koomikkoa, naisia ja miehiä. Aika hyviä, vaikka amatööri-illalta tapahtuma vaikuttikin. Jussi osasi nauraa useimmissa kohdissa ja ymmärsi kuulemma ainakin kaikki kaksimieliset jutut. Minna ei vuoden aikana Stand uppiin ehtinyt, seuraavalla kerralla sitten. Kyllähän kaikenlainen estradiviihde kuuluu Ison Omenan kokemuksiin. Huomasin päivän Ilta-Sanomissa New York -jutun. Lehti esitteli Ison Omenan aamiaistarjontaa ja uskaltautui Brooklyniinkin. Muutama mainituista ravintoloista on Nyc Oravalle hyvinkin tuttu. Taas tuli ikävä bageleita ja amerikkalaisia pannukakkuja.

Tiistaina 28.8. (kyllä, blogi laahaa perässä) sain taas hetken olla Nyc Orava. Olin nimittäin seuraamassa newyorkilaismuusikko Stefani Germanottan alias Lady Gagan konserttia. Supertähti on pesunkestävä Ison Omenan tyttö ja kotikaupungissaan hyvin arvostettu ja seurattu. Ja lahjakashan Lady Gaga on; se on myönnettävä, vaikka musiikkityyli ei iskisikään. Lahjakkuuttaan ja luovuuttaan hän on voinut harjoittaa sangen etuoikeutetuissa olosuhteissa, Stefani Germanotta varttui Manhattanin yläkaupungilla ja pääsi jo varhain piireihin. Hänet pistettiin Upper East Siden kuuluun ja hyvin elitistiseen katoliseen tyttökouluun, jota ovat käyneet muun muassa monet Kennedyn klaanin naiset sekä Hiltonin sisarukset, Paris ja Nicky (ja syyskuussa siellä huhujen mukaan aloittaa koulutiensä kai maailman lööppitunnetuin lapsi Suri Cruise). Myöhemmin Gaga opiskeli New York Universityn arvostetussa esittävän taiteen oppilaitoksessa Tisch School of the Artsissa. Konserttiin Minnan houkutteli ystävä työpaika

Jussi on saanut Henry Streetille lisäseuraa remonttimiehistä. Asunnonvälittäjiä ja heidän asiakkaitaan kämpässä jo ravaakin yhtenään, joten yksityisyyttä miehellä ei ole enää viikkoihin ollut - ja nyt vietiin viimeisetkin rippeet. Remontti-Reiskat fiksaavat Rasmuksen huoneen vesivahinkoa, noin kolmannen kerran. Sisään satoi jo keväällä, mutta vuoto paikallistettiin väärään paikkaan eivätkä pariinkaan otteeseen tehdyt paikkaukset auttaneet. Kesällä vettä on tullut jo aika reippaasti ja vasta heinäkuussa paikalle saapasteli sellainen ammattilainen, joka hoksasi, että vuotokohta on seinässä, ei katossa. Nyt huoneistossa sitten remontoidaan ja aika isosti, kalliiksi taitaa vuokraisännälle tulla. Saattaa olla, että viime syksynä hosuttiin, kun oli kiirus saada vuokralaiset (eli me) sisälle. Ja jälleen on pistettävä hösseliksi, mikäli vuokraisäntä haluaa saada asuntoon väkeä syyskuun lopussa, kun Jussi lähtee Suomeen. Vielä ei ole uudesta vuokralaista tietoa, 4500 taalan kuukausipyyntö säi

Kaksi viikkoa Helsingissä, on kolmannen välitiliteon aika. Mitä kaipaan Isosta Omenasta, mikä siellä on synnyinmaata parempaa? Missä pieni Itämeren tytär päihittää Atlantin rannan jättiläisen? New Yorkista on sydäntä särkevin ikävä Brooklynia. Siitä tuli koti, koska se tuntui kodilta - oikealta paikalta. Brooklynin monikulttuurisuus ja kaupunginosien erilaisuus tekevät siitä todellisen aarrearkun ja löytönurkan. Muuttajien myötä tapahtuvat alueiden käänteet ovat tavattoman kiinnostavia, kuinka esimerkiksi italialaiskorttelit yhtäkkiä kiinalaistuvat tai perinteisille puolalaissiirtolaisten kaduille nousee hipsterikahviloita. Monet ajan saatossa hiipuneet ja kulahtaneet kaupunginosat ovat viime vuosina piristyneet ihmeesti, kun taiteilijat ja pienyrittäjät ovat rohjenneet muuttaa niihin ja vetäneet perässään uusia tuulia hakevaa väkeä. Tätä liikettä, Brooklynin sykettä kaipaan. Carroll Gardensin palveluja, monipuolisia kivijalkaliikkeitä ja ihania ravintoloita ei yksikään kaupunginos

Elokuun viimeisenä lauantaina Brooklyn-ikävää poteva Minna sai nauttia synnyinkaupunkinsa parhaista puolista. Helsingissäkin voi viihtyä, jos vaan aurinko paistaa ja on lämmintä. Ja tänään aurinko lämmitti. Oikein sopivana päivänä, olin nimittäin Rasmuksen kanssa juhlimassa Jussin serkkupojan häitä. Mukava juhla alkoi Kaivopuiston rannasta saaristoristeilyllä ja päättyi Harakan saarelle. Helsinki on näissä maisemissa kaunis. Rasmus totesikin Kaivopuiston ja Ullanlinnan kaduilla kulkiessamme, että täällähän on yhtä komeita taloja kuin Brooklynissa parhaimmillaan. Myönnettävä on, että jos vaikka Huvilakadulta lohkeaisi lottovoiton myötä kämppä, Henry Streetin kaipuu saattaisi olla vaimeampi. No, realistisempaa on kyllä haaveilla muutosta New Yorkiin kuin kotikaupungissaan 15 kilometrin päähän. Jussi, klassisen kitaran harrastaja haluaa vanhoilla päivillään poppariksi ja aikoo hankkia Amerikasta puoliakustisen kitaran, Gretschin. Niinpä hän matkasi tänään Brooklynin Bay Ridgeen, josta l

New Yorkissa on äskettäin saanut ensi-iltansa Spike Leen uusin elokuva Red Hook Summer. Se on pakko nähdä ihan jo nimen takia. Perjantaina Jussi meni katsomaan sen kulttuurikeskus BAM:iin (Brooklyn Academy of Music). Paikka sopii erinomaisesti Leen leffalle, sijaitseehan BAM Fort Greenessa, kaupunginosassa, jossa on myös ohjaajan studio. Isot odotukset, mutta turhaan - leffa on pettymys, jonka ainoa ilo on kuvauspaikka, Red Hook. Valkokankaalta sai bongailtua tutun naapuruston maisemia, mutta muuten Jussi pitkästyi vetämättömään tarinaan. Hän ei ole mielipiteessään yksin, amerikkalaiskriitikotkin ovat pätkän pitkälti teilanneet. Huono elokuva vaati tasoitukseksi pari hyvää drinkkiä. Ne Jussi nautti Fort Greenen Dekalb Avenuella, viihtyisässä ravintola Madibassa. Dekalb on vilkas katu, jossa seisoo vieritysten trendikkäitä kuppiloita terasseineen ja ne, joissa ei terassia ole päästävät asiakkaansa juomineen jalkakäytävälle. Täällä kuhisee iltaisin, kun tyylikkäät brooklynilaiset tulev

Perheen isä on ilokseen saanut huonekalujamme melkein myydyksi. Ilmoituksia hän ei ole vielä nettiin laittanut, vaan kauppa on käynyt yllättäen asunnonvälitysfirman kautta. Brownstone Real Estate, joka hoitaa Henry Streetin kämppämme vuokrauksen on ollut tavattoman avulias, yhtiön kiinteistönvälittäjät ovat kertoneet asiakkailleen, että Jussilla olisi tarjolla hyväkuntoista mööpeliä ja muuta kodin tarviketta edullisesti, puoleen hintaan alkuperäisestä. Yksi välittäjistä on jopa vienyt väkeä katsomaan pelkkiä huonekalujamme (ei siis asuntoa), ihan vain hyvää hyvyyttään. Hankinnoistamme onkin nyt arvokkain eli sohva ja siihen kuuluva rahi todennäköisesti menossa uudelle omistajalle, huh! Lisäksi televisiosta, Rasmuksen huoneen laatikostosta, eteisen kokovartalopeilistä, jalkalampuista, keittiön jakkarasta ja silityslaudasta on noutoa vaille tehty kaupat. No, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa - tämän totuuden olemme viimeistään New Yorkissa oppineet. Eikä riemuun ole vielä aihettakaan

Keskiviikkoaamuna DSD:n toimistoasioita hoitava assistentti kiirehti hädissään viestinnän asiantuntijan luokse ja ilmoitti, että mies istuu uudessa avokonttorissa väärällä paikalla. Työntekijöiden asemasta tarkan YK:n mukaan Suomen pojan työpiste on lähempänä pomoa ja ehdottomasti ikkunapaikalla, onhan hän P4 (Professional, taso 4 - tasoja on ykkösestä vitoseen). Jussi oli mennyt aivan liian lähelle rahvasta eli G-porukkaa (General Service Staff) ja hänet haluttiin nyt ohjata titteliään vastaavalle tuolille. Jussi tahtoo kuitenkin viimeiset viikkonsa puurtaa nimenomaan työkavereidensa kanssa, olihan hän joutunut melkein vuoden orpona kykkimään omassa huoneessaan. Maisemista siis viis, kunhan on seuraa. Mies sai assistentin taipumaan ja jäi alunperin valitsemansa pöydän ääreen. Viimeistään nyt on mutkattoman ja mukavan tyypin maine ansaittu. Jussi työskentelee seuraavan kuukauden lisäajalla, alkuperäinen työsopimus päättyisi näinä päivinä. Hyvä, että jatkoa siunaantui, hommat olisivat

Tiistaina viestinnän asiantuntija pääsi uuteen konttoriinsa, Yhdistyneiden kansakuntien päämajaan. Päämaja on neljän rakennuksen kompleksi, joista tunnetuimmat ovat yleiskokouksen matala rakennus sekä lasinen tornitalo, jossa työskentelee organisaation sihteeristö - myös Suomen poika Jussi. Tornitaloa, YK:n varsinaista lippulaivaa ja yhtä Manhattanin tunnetuinta rakennusta, on remontoitu useampi vuosi ja se on nyt loppusilausta vaille valmis. Jussi on aika polleana, kun ehti vielä kuukaudeksi tähän kuuluisaan paikkaan jonka seinien sisällä on kuudenkymmenen vuoden ajan ahkeroitu paremman maailman puolesta. Tornitalo henkii arvokkuutta ja auktoriteettia. Kerroksia siinä on 39, Jussi ja koko DSD (YK:n kestävän kehityksen yksikkö) on sijoitettu aika ylös, 26. kerrokseen. New Yorkin näkymiä ei kuitenkaan juuri ihailla; vanhassa, YK:n väliaikaisessa toimipisteessähän Jussilla oli oma huone isoine ikkunoineen, mutta täällä hän istuu avokonttorissa ja katselee seiniä (ja toisia työntekijöit

YK tarjoaa joulu- ja pääsiäisvapaisiin tottuneelle suomalaiselle eksoottisia lomapäiviä, maanantaina 20.8. ramadanin päättymistä juhlistava Eid al-Fitr vapautti organisaation palkolliset työnteosta. Jussille päivä oli tervetullut huoahdus yövieraiden (Henry Streetille on pian tulossa lisää porukkaa Suomesta), tavaroiden pakkaamisen ja huonekalujen kauppaamisen lomassa. Hän vietti sen Greenwich Villagen Washington Square Parkissa, seuranaan Helsingin Sanomien Kuukausiliite (isäni postitti vuoden aikana jokaisen numeron meille). Minna ja Rasmus ovat olleet viikon Suomessa; ensin mainittu potee Brooklynin ikävää, viimeksi mainitulla on kaikkea muuta kuin ikävää - hyvä jos lasta kotona näkyy, niin liimautunut on kavereihinsa.

Kun perheemme viimeinenkin jäsen pian lähtee Henry Streetin asunnosta, on sen kalustus purettava. Kaikki ostamamme huonekalut jäävät New Yorkiin, vain kadulta löydetyn vanhan, sievän lipaston haluaisin Helsinkiin (toivottavasti se mahtuu Volkkarin kyytiin). Myös pikkutavaroista, silityslaudasta leivänpaahtimeen, luovutaan. Kaikelle tälle olisi suotavaa löytää uudet omistajat - mielellään maksavat sellaiset, olemmehan upottaneet kodin perustamiseen useamman tonnin, josta olisi kiva saada jotakin takaisin. Tavara on edelleen priimakuntoista, kolhuja ei löydy. Kaupungissa on vilkas muuttoliikenne, joten luulisi kaupan käyvän. Jussi kysäisi vuokraisännältämme, josko häntä kiinnostaisi ostaa mööpelimme ja vuokrata kämppää kalustettuna; ei kiinnostanut - harmi, siten homma olisi ollut meille helpoin. Pitänee laittaa ilmoitukset netin erilaisille osto- ja myyntisivuille, niin yleisille kuin YK:n sisäisille. Toivottavasti Jussi ehtii ja viitsii pitää myös katukirpparin kodin edessä, nämä sto

Lauantaina Jussi kulki äitinsä kanssa Manhattanilla High Linen, vanhan ilmajunaradan. Sinne viestinnän asiantuntija ei ole ennättänyt kuukausiin, niin kovin hän on uurastanut maailman pelastamiseksi YK:ssa. Nyc Orava tallasi vajaassa vuodessa sellaisen määrän lääniä, että työssä käyvälle siihen menisi kaiketi vuosikymmen. Oi, minua vapaata onnekasta. Päivällisnälkään poika ja äiti testasivat yhden kaupungin tunnetuimmista ja vanhimmista pizzerioista, vuonna 1929 perustetun John's Pizzerian West Villagessa. Kokemus ei Lucaliin tottuneelle Jussille (ja tottahan äitikin oli jo siellä käytetty) ollut kummoinen. John's Pizzeria on aika kälyinen (mutta tietenkin julkkisten kuvilla ja suosituksilla tapetoitu) ja pizza ihan tavanomainen, New Yorkissa se tavanomainenkin on kyllä aika hyvää. Illalla niin Minna kuin Jussikin pääsivät kotibileisiin, toinen Helsingissä, toinen Manhattanilla. Minna vietti ystävänsä syntymäpäivää ja Jussi YK:n saunaporukasta tutun kaverin läksiäisiä (mies

Viestinnän asiantuntija meni perjantaina viimeisen kerran tutulle työpaikalleen, lasiseen pilvenpiirtäjään, jota DC kahdeksi sanotaan. Rakennukset DC1 ja DC2 ovat palvelleet Yhdistyneiden kansakuntien väliaikaisina toimistoina, kun organisaation päämajaa on remontoitu. Nyt päämaja on kiillotettu ja ensi viikolla työntekijät muuttavat sinne, myös Jussi. Tänään mies pakkasi vanhassa työhuoneessaan romppeensa, sitä ei paljon ole vuodessa kertynyt - puolikas pahvilaatikollinen. Päämajassa vain isoilla johtajilla on työhuoneet, muut pakertavat maisemakonttorissa sermi suojanaan. Jussia ei harmita oman huoneen menetys, päinvastoin hän haluaa muiden joukkoon, mutta näköalasta on kurja luopua: silmäykset East Riverille vaihtuvat sisäseinän tuijotukseksi. Muuttopäivä on pitkä muuttomiehille, mutta lyhyt työntekijöille ja niinpä Jussi ennätti äitinsä seuraksi Manhattanille, kulttuuri-iltapäivää viettämään. Pääkirjastossa Jussillekin oli jotakin uutta, hän näki nyt ensi kerran hellyttävät Puo

Amerikasta ostettu Volkswagenimme matkaa meriteitse Suomeen. Jussi ajaa auton lähiviikkoina kuljetuksesta vastaavan logistiikkayhtiön tiloihin New Jerseyhyn. Mukaan tarvitaan dokumentit siitä, että mies todella on Volkkarin omistaja ja että hän on maksanut sen. Vaikkei saisi nuolaista ennen kuin kuin tipahtaa, tekee mieli jo uskoa, että menopelin Suomeen tuonti onnistuu. Samalla onnistuu myös muun materiamme tuonti, kimpsut ja kampsut nimittäin saadaan auton kyytiin - ja melkein ilmaiseksi. Pelkän Volkkarin kuljetus maksaa 1850 dollaria ja tavaraa täyteen sullottuna 2000 dollaria, erotus on siis aika pieni. Kuljetukseen saadaan YK:lta taloudellista avustusta: organisaatio kustantaa samankokoisen kontin kuin New Yorkiin saapuessamme tai antaa 1200 dollaria käteen - emme tarvitse nyt konttia, joten Jussi valitsi rahat. Toki meitä mietityttää mahtuuko kaikki välttämätön autoon, olemmehan tehneet vuoden aikana ostoksia, jotka on kuskattava entisten kamppeiden lisäksi Suomeen. Helsingis

Viestinnän asiantuntija roikkuu sosiaalisessa mediassa työaikana, ihan luvan kanssa. Rio+20-kokouksella on oma Facebook-sivu, jota DSD eli YK:n kestävän kehityksen osasto (joka toimi Rion kokouksen sihteeristönä) päivittää. Sivu avattiin vuosi sitten ja annettiin Jussin hommaksi heinäkuussa. Sivulla on kymmeniä tuhansia seuraajia, heille Jussi kertoo Rion kokoukseen liittyvistä uutisista ja päätöksistä sekä yleisesti kestävän kehityksen asioista ja ilmiöistä. Hän vinkkaa myös aihetta käsittelevästä materiaalista. Kaikki tämä tietenkin englanniksi. Helsingissä toivutaan hitaasti, Minna on saanut pakaasit purettua, muttei juuri muuta. Vaatteistani vain hieman reilu puolet on täällä (loput tulevat joskus meriteitse Suomeen) ja silti valtasin kaikki makuuhuoneemme kuusi vaatekaappia. Ai miten mukavaa, kun kaikki asut voi viikata nätisti hyllyille, niin että ensivilkaisulla näkee, mitä siellä on - ei penkomista eikä korkeita puseropinoja. Saattaa olla, että totun tähän ylellisyyteen eikä

"Voi ei, mä en pysty enää elämään Suomessa", kommentti on New Yorkista kotiin palaavan 10-vuotiaan Viljan, joka vieraili äitinsä kanssa kaupungissa kesällä. Ihan näin dramaattisissa tunnelmissa en kieriskele, mutta Chisua joudun siteeraamaan: mun koti ei oo täällä. Se on Brooklynissa. Ja minulla on sitä ja sinne kova ikävä. Tiistaina Rasmus aloitti seitsemännen luokan. Koulu ei vaihtunut, mutta yläastelaiset pääsivät rakennuksen toiseen siipeen, "isojen" puolelle. Vanha ala-asteen luokka on osittain hajonnut ja moni Rasmuksen parhaista kavereista käy nyt rinnakkaisluokkaa, joku toista kouluakin. Kaikki kuitenkin asuvat edelleen tässä lähellä, joten suhteet säilynevät. Poika herää kellon soittoon joka aamu, mutta äidillä ei ole vielä velvollisuuksia. Saan viettää vapaaherrattaren elämää kolme viikkoa, vasta syyskuun alussa kutsuu työ. Ihmeellinen sana, jonka olin melkein unohtanut. Olen ehkä syrjäytynyt. Tilasimme jo New Yorkista Helsingin kotiin nettiyhteyden (s

Maanantaina 13.8. New Yorkin aikaan 02.00 yöllä ja Helsingin aikaan 09.00 aamulla Finnairin kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kello käännettiin paikalliseen aikaan, mutta se ei paljon auta, kun ihmisen (tai siis oravan) fysiikka puhuu jotakin ihan muuta kuin paikallista kieltä. Valveilla on pakko pysyä ainakin kymmenen tuntia, katsotaan kuinka illalla käy. Ensimmäinen kulttuurishokki tarjottiin jo taksimatkalla kentältä kotiin, maanantaiaamu eikä auton autoa missään - onko täällä joku liikennelakko? Ei ole, on ihan vaan Suomen pääkaupunkiseudulle tyypillinen maaseutumainen ympäristö. Olemme siis landella. Tuska lisääntyi kotipihaan kurvatessa: talomme näyttää kesämökiltä. Lohtua soi vain aurinko, Helsingin kesä alkoi tällä viikolla - niin meille kerrottiin. Ei New Yorkin ihanaa, pakahduttavaa kuumuutta (eilen lähtöpäivänä +35 C), mutta kyllä 25 asteenkin lämpö miellytti Suomeen palaavia. Kotona on kaikki kunnossa, talo hyvin pidetty. Vuokralaisemme on saanut pihamme ku

New Yorkiin kokoontuu koko maailma ja hetkeksi joukkoon sai liittyä myös Nyc Orava. Tänään, sunnuntaina 12.8. se ilo kuitenkin loppuu ja orava ja poikanen poistuvat kaupungista. Niin väärin ja niin epistä. Minä nimittäin rakastan tätä paikkaa. Aamu suunniteltiin avattavan brunssilla jossakin kotikulman kuppilassa, mutta olin niin silmät ristissä öisestä pakkausurakasta, että brunssi vaihtui itse tehdyksi aamupalaksi. Mazzolan bagelit ja croissantit lohduttivat Minnaa, mutta vain vähän - itse asiassa ne muistuttivat siitä surkeudesta, ettei kotona Helsingissä ole lähimaillakaan kivijalkaleipomoa, mistä noutaa aamun tuoreet vehnäset. Viime hetken touhujen lomassa seurasimme televisiosta olympialaisia. Lontoon kisojen viimeisenä päivänä jännitettiin miesten koripallon loppuottelua USA-Espanja. Amerikkalaisjoukkue on kisojen aikana vienyt kotiin jokaisen pelaamansa matsin ja voitti odotetusti myös tämän viimeisen, kulta ei kuitenkaan irronnut ihan heppoisesti, peli päättyi 107-100. Jou

Jos Manhattan on tullut tutuksi, niin Brooklyn on tullut ystäväksi. Lauantai piti viettää ystävän kanssa, mutta niin vain eilisilta karkasi käsistä, että aamuksi oli kiidettävä Manhattanille Rasmuksen vaatehankinnoille. Macy's pelasti kiireisen, nyt on nippu paitoja Helsingin syksyyn. Äkkiä metroon ja takaisin kotikaduille Carroll Gardensiin. Nyc Orava ja poikanen vetäisivät viimeisen lounaan Smith Streetin Ki Sushissa, lempparisushipaikassa. Kerroin henkilökunnalle, että lähdemme takaisin Suomeen, ja voi, miten herttaisia he olivat vakioasiakkailleen - halasivat ja minä melkein kyynelehdin. Kotona odotti jälkiruoka: Monteleone Bakerysta haettu Red Velvet -cake ja Mazzolan cannoli. Ja ähky. Jussin kanssa kävin hyvästelemässä pienellä suomalaisella lahjalla asuntovälittäjämme, tytär Zimmermanin. Hän esitteli ensimmäisen kerran Jussille Henry Streetin kotimme ja hänen äitinsä teki vuokrasopimuksen Jussin kanssa. Newyorkilainen asunnonvälitysbisnes on raakaa touhua, jossa pitää no