Kotilounas
Auton hankinta on sujunut suht kivuttomasti, mutta tänään tuli tuhansien taalojen haaste eteen: vakuutus. Kuten kaiketi Suomessakaan, auto- ja liikennevakuutusta ei täällä saa ennen kuin autokaupat on tehty, eikä autoa voi ajaa edes liikkeestä ulos ilman vakuutusta.
Vakuutuksella on kiire, Jussinhan on omistettava auto ja käytettäväkin sitä puoli vuotta ennen Suomeen tuontia, eikä tässä juuri sen enempää aikaa ole jäljellä. Ei tullut miehen mieleen, että vakuutusyhtiöt eivät ole hänenlaisestaan ajajasta kovin kiinnostuneita, Jussilla kun ei ole Yhdysvalloissa vakuutushistoriaa. Suomesta Jussilla on toki todistus, että on tolkullinen kuski, ei minkäänlaista kolaria tai muuta toikkarointia tilillään. No, Amerikka on Amerikka, täällä ei paljon suomalaiset paperit paina - ensimmäinen tarjous juuri Yhdysvalloissa kortin saaneelle miehelle oli 5100 dollaria puolen vuoden vakuutuksesta. Siis noin 3800 euroa, järjetöntä! Jussi on nyt pikaisesti pyytänyt tarjouksia useammalta firmalta, osa ei myönnä uusille kuljettajille lainkaan vakuutusta ja osan hinnat ovat todellakin tavallisen ihmisen ulottumattomissa, toivottavasti joku ymmärtävä ja kohtuullinen löytyy. Kello tikittää, Volkswagenin rattiin on hypättävä viikon sisällä.
Perjantaina Rasmus pääsi viimein, kolmen kuukauden odotuksen jälkeen, kotiin lounaalle. Reippaasti ennen joulua poika sai lupalapun, joka oikeuttaa poistumaan koulun alueelta lounastunnin ajaksi. Lupa annettiin kiitokseksi hyvästä käytöksestä, Rasmuksen luokalla kuudelle oppilaalle. Kuten täällä mikään "virallinen", lupalappuasiakaan ei ollut niin yksinkertainen kuin miltä vaikutti. Vaikka opettajat olivat yhdessä päättäneet, keille lupa suodaan, piti lasten pyytää jokaiselta aineopettajalta allekirjoitus lupalappuun. Tähän meni Rasmukselta noin kaksi kuukautta. Etenkin liikunnanopettajan ja rehtorin nimet olivat kiven alla, edellinen sanoi aina rustaavansa sen "ensi kerralla" ja jälkimmäinen ei ollut koskaan paikalla. Kun sisukas suomalainen oli saanut nimet paperiin, oli kuvallisen henkilökortin hankinnan vuoro. Ilman sitä ei koulusta ulos kävellä kesken päivän, poliisi päivystää aulassa. Korttiin meni kuukausi, ensin valokuvaaja oli sairas tai muuten vaan poissa, sen jälkeen laminointikone oli rikki. Kunnon kyykytystä. Rasmus ei lannistunut, mutta hänen lisäkseen vain yhdellä luokkatoverilla on lupa-asia hoidettu. Poika on onnellinen kotilounastaja: ruokailun lomassa hän sai skype-yhteyden suomalaiseen kaveriinsa, sehän ei aikaeron tähden ole aiemmin onnistunut kuin viikonloppuisin.
Koulun jälkeen saatoin Rasmuksen taas bänditreeneihin Prospect Parkiin. Kaverit harjoittelevat jo toista biisiä, Gorillaz-bändin Feel Good inc.
Vakuutuksella on kiire, Jussinhan on omistettava auto ja käytettäväkin sitä puoli vuotta ennen Suomeen tuontia, eikä tässä juuri sen enempää aikaa ole jäljellä. Ei tullut miehen mieleen, että vakuutusyhtiöt eivät ole hänenlaisestaan ajajasta kovin kiinnostuneita, Jussilla kun ei ole Yhdysvalloissa vakuutushistoriaa. Suomesta Jussilla on toki todistus, että on tolkullinen kuski, ei minkäänlaista kolaria tai muuta toikkarointia tilillään. No, Amerikka on Amerikka, täällä ei paljon suomalaiset paperit paina - ensimmäinen tarjous juuri Yhdysvalloissa kortin saaneelle miehelle oli 5100 dollaria puolen vuoden vakuutuksesta. Siis noin 3800 euroa, järjetöntä! Jussi on nyt pikaisesti pyytänyt tarjouksia useammalta firmalta, osa ei myönnä uusille kuljettajille lainkaan vakuutusta ja osan hinnat ovat todellakin tavallisen ihmisen ulottumattomissa, toivottavasti joku ymmärtävä ja kohtuullinen löytyy. Kello tikittää, Volkswagenin rattiin on hypättävä viikon sisällä.
Perjantaina Rasmus pääsi viimein, kolmen kuukauden odotuksen jälkeen, kotiin lounaalle. Reippaasti ennen joulua poika sai lupalapun, joka oikeuttaa poistumaan koulun alueelta lounastunnin ajaksi. Lupa annettiin kiitokseksi hyvästä käytöksestä, Rasmuksen luokalla kuudelle oppilaalle. Kuten täällä mikään "virallinen", lupalappuasiakaan ei ollut niin yksinkertainen kuin miltä vaikutti. Vaikka opettajat olivat yhdessä päättäneet, keille lupa suodaan, piti lasten pyytää jokaiselta aineopettajalta allekirjoitus lupalappuun. Tähän meni Rasmukselta noin kaksi kuukautta. Etenkin liikunnanopettajan ja rehtorin nimet olivat kiven alla, edellinen sanoi aina rustaavansa sen "ensi kerralla" ja jälkimmäinen ei ollut koskaan paikalla. Kun sisukas suomalainen oli saanut nimet paperiin, oli kuvallisen henkilökortin hankinnan vuoro. Ilman sitä ei koulusta ulos kävellä kesken päivän, poliisi päivystää aulassa. Korttiin meni kuukausi, ensin valokuvaaja oli sairas tai muuten vaan poissa, sen jälkeen laminointikone oli rikki. Kunnon kyykytystä. Rasmus ei lannistunut, mutta hänen lisäkseen vain yhdellä luokkatoverilla on lupa-asia hoidettu. Poika on onnellinen kotilounastaja: ruokailun lomassa hän sai skype-yhteyden suomalaiseen kaveriinsa, sehän ei aikaeron tähden ole aiemmin onnistunut kuin viikonloppuisin.
Koulun jälkeen saatoin Rasmuksen taas bänditreeneihin Prospect Parkiin. Kaverit harjoittelevat jo toista biisiä, Gorillaz-bändin Feel Good inc.
Kommentit
Lähetä kommentti