Helsinki-New York, osa 3
Kaksi viikkoa Helsingissä, on kolmannen välitiliteon aika. Mitä kaipaan Isosta Omenasta, mikä siellä on synnyinmaata parempaa? Missä pieni Itämeren tytär päihittää Atlantin rannan jättiläisen?
New Yorkista on sydäntä särkevin ikävä Brooklynia. Siitä tuli koti, koska se tuntui kodilta - oikealta paikalta. Brooklynin monikulttuurisuus ja kaupunginosien erilaisuus tekevät siitä todellisen aarrearkun ja löytönurkan. Muuttajien myötä tapahtuvat alueiden käänteet ovat tavattoman kiinnostavia, kuinka esimerkiksi italialaiskorttelit yhtäkkiä kiinalaistuvat tai perinteisille puolalaissiirtolaisten kaduille nousee hipsterikahviloita. Monet ajan saatossa hiipuneet ja kulahtaneet kaupunginosat ovat viime vuosina piristyneet ihmeesti, kun taiteilijat ja pienyrittäjät ovat rohjenneet muuttaa niihin ja vetäneet perässään uusia tuulia hakevaa väkeä. Tätä liikettä, Brooklynin sykettä kaipaan.
Carroll Gardensin palveluja, monipuolisia kivijalkaliikkeitä ja ihania ravintoloita ei yksikään kaupunginosa Helsingissä selätä. Haluaisin asua aina tuollaisten lähipalveluiden äärellä, se olisi myös ekoteko, jalan voisi hoitaa lähes kaikki asiat. Nykyinen asemapaikkani on kertakaikkisen tylsä omakotitalolähiö, josta kävellen löytää tasan R-kioskin ja pikkuruisen K-kaupan. Ja tietenkin pari surkeaa pubia. Hieman valoa luo äskettäin seudulle perustettu luomuruokapuoti, fillarimatkan päässä oleva sympaattinen kauppa on jollakin tapaa brooklynilainen.
Brooklynin idyllin ja sen originellin elämänmenon ohella kaipaan suurkaupungin tunnelmaa: Manhattanin valoja, ääniä, pilvenpiirtäjiä ja tietenkin saaren valtavaa kulttuuritarjontaa, joka on suurinta ja kauneinta maailmassa - ja monesti kohtuuhintaista, ellei ilmaista.
Ei Iso Omena pelkkää onnea ole, itse asiassa se on ankara paikka ainakin pienituloiselle. Hyvä asuminen ja terveydenhoito on kallista. Yhteiskunnan turvaverkko on hatara, siitä kertovat rahan pyytäjät ja kodittomat - ihan liian monet. Paikasta auringossa saavat taistella myös kaupunkiin muualta maailmasta muuttavat, keskiluokkaisetkin, työssä käyvät. Elämän järjestäminen ja yhteiskuntakelpoisen henkilön statuksen saaminen vaatii teräshermoja - melkein ihme, että onnistuimme. Kaikenlaisten sopimusten tekeminen on työlästä ja ihmisten sanaan ei voi noin vaan luottaa. Se hämmästyttää suomalaista, olemmehan lähtökohtaisesti tottuneet rehtiyteen. Asioiden hoitamista hankaloittaa myös hierarkia, monien työntekijöiden alhainen koulutustaso ja "teen vain tätä hommaa, mikä minulle on osoitettu, enkä uskalla vastata edes kysymyksiin" -asenne. Toisaalta yksityiset ammatinharjoittajat ja palveluntuottajat ovat hyvin avuliaita ja halukkaita luomaan hyvän asiakassuhteen. No, joskus kauppaa kyllä tehdään, vaikkei olisi katettakaan - myyjät vakuuttavat yhtä ja toista tietämättä asiasta yhtään mitään, tärkeintä on saada rahat kassaan. Bisneksessä monilta newyorkilaisilta roskan puhuminen (kohteliaasti toki) käy, eikä huijatuksi tulemisen fiilis ole tavatonta. Ei ihme, että Amerikassa asianajajat hoitavat ihmisten puolesta kaiken syntymästä kuolemaan.
Hämmästyttävää ja ristiriitaista onkin, että suurkaupungin arjessa kanssakulkijat ovat niin auttavaisia ja avoimia. Tuntemattomat varoittavat koirankakkaan astumisesta, avaavat ovia, antavat metrossa paikkansa lapsen kanssa matkustavalle ja vanhukselle, tarjoavat kartan kanssa seikkailijoille apuaan ja neuvovat auliisti tietä kysyvää. Rasmukselle juteltiin spontaanisti ja ohikulkijat saattoivat kehua vaatteitani tai vaikkapa silmien väriä. Tämä "small talk" ja ystävällisyys ihastuttaa ja antaa anteeksi paljon.
Tehokasta ja asiantuntevaa suomalaista asiakaspalvelua oli Isossa Omenassa monesti ikävä, muuten syvin kaipuumme synnyinmaasta oli Helsingin vesijohtovesi, se on voittamaton maultaan. Vuoden kestäneellä vertailulla myös peruskoulu on suomalainen timanttituote eikä terveyskeskusjärjestelmää käy haukkuminen kun on jonottanut newyorkilaiselle yksityislääkäriasemalle puoli päivää.
Pienten, arkisten asioiden merkityksen huomaa, kun niitä ei ole tai niiden toimiminen on epävarmaa. New Yorkissa minua harmitti, että xylitol-purkkaa on hankala löytää, lasten nilkkasukkia ei myydä juuri missään, kahviloita ja jopa pikkuisia ravintoloita on lupa pyörittää ilman wc:ta (Helsingissä tosin marisen, että yksityisyritteliäisyyttä kahlitaan kaikenlaisilla säännöksillä, kuten pakollisilla naisten- ja miestenhuoneilla), suihkut ovat tanakasti kiinni seinässä ja siksi hiukset kastuvat ilman suihkumyssyä (jota kukaan ei voi käyttää edes yksin, niin kamala se on) ja wc-pöntöt tusahtavat turhan helposti tukkoon. Eurooppaan kelpaavia postimerkkejä saa vain posteista eikä lähetysten kulussa ole tolkkua, kirje kestää matkalla kolme päivää tai kolme kuukautta.
Nyt Helsingissä himoitsen hyvää newyorkilaista pizzaa ja aamiaisbageleita. Ärsyynnyn suomalaisista, pahvisista litran jogurttitölkeistä, joiden pohjalle ja reunoille jää ainakin desi syötävää. Amerikkalaispurkeista (sellaiset litran tai puolen "ämpärit") lusikoi helposti lautaselle viimeisenkin pisaran ja myöhemmin ne kelpaavat eväs- ja pakastusrasioiksi. Kurren herkkua, kookoslastuja saa Helsingissä vain erikoiskaupoista ja toiset herkut, avokadot ovat liian usein kivikovia. Muovia ei voi liiemmin kierrättää ja kotioven edessä järjestetyt kirpputorit vaativat takuulla nipun viranomaislupia. New Yorkin metroa on ikävä, Helsingissähän maanalainen on melkein vitsi, rata vie niin harvaan paikkaan.
Helsinki on ihan jees ja täällä asiat toimivat aika mutkattomasti, mutta kyllä kurren on myönnettävä: I love New York. Nyc Orava on Nyc Orava.
New Yorkista on sydäntä särkevin ikävä Brooklynia. Siitä tuli koti, koska se tuntui kodilta - oikealta paikalta. Brooklynin monikulttuurisuus ja kaupunginosien erilaisuus tekevät siitä todellisen aarrearkun ja löytönurkan. Muuttajien myötä tapahtuvat alueiden käänteet ovat tavattoman kiinnostavia, kuinka esimerkiksi italialaiskorttelit yhtäkkiä kiinalaistuvat tai perinteisille puolalaissiirtolaisten kaduille nousee hipsterikahviloita. Monet ajan saatossa hiipuneet ja kulahtaneet kaupunginosat ovat viime vuosina piristyneet ihmeesti, kun taiteilijat ja pienyrittäjät ovat rohjenneet muuttaa niihin ja vetäneet perässään uusia tuulia hakevaa väkeä. Tätä liikettä, Brooklynin sykettä kaipaan.
Carroll Gardensin palveluja, monipuolisia kivijalkaliikkeitä ja ihania ravintoloita ei yksikään kaupunginosa Helsingissä selätä. Haluaisin asua aina tuollaisten lähipalveluiden äärellä, se olisi myös ekoteko, jalan voisi hoitaa lähes kaikki asiat. Nykyinen asemapaikkani on kertakaikkisen tylsä omakotitalolähiö, josta kävellen löytää tasan R-kioskin ja pikkuruisen K-kaupan. Ja tietenkin pari surkeaa pubia. Hieman valoa luo äskettäin seudulle perustettu luomuruokapuoti, fillarimatkan päässä oleva sympaattinen kauppa on jollakin tapaa brooklynilainen.
Brooklynin idyllin ja sen originellin elämänmenon ohella kaipaan suurkaupungin tunnelmaa: Manhattanin valoja, ääniä, pilvenpiirtäjiä ja tietenkin saaren valtavaa kulttuuritarjontaa, joka on suurinta ja kauneinta maailmassa - ja monesti kohtuuhintaista, ellei ilmaista.
Ei Iso Omena pelkkää onnea ole, itse asiassa se on ankara paikka ainakin pienituloiselle. Hyvä asuminen ja terveydenhoito on kallista. Yhteiskunnan turvaverkko on hatara, siitä kertovat rahan pyytäjät ja kodittomat - ihan liian monet. Paikasta auringossa saavat taistella myös kaupunkiin muualta maailmasta muuttavat, keskiluokkaisetkin, työssä käyvät. Elämän järjestäminen ja yhteiskuntakelpoisen henkilön statuksen saaminen vaatii teräshermoja - melkein ihme, että onnistuimme. Kaikenlaisten sopimusten tekeminen on työlästä ja ihmisten sanaan ei voi noin vaan luottaa. Se hämmästyttää suomalaista, olemmehan lähtökohtaisesti tottuneet rehtiyteen. Asioiden hoitamista hankaloittaa myös hierarkia, monien työntekijöiden alhainen koulutustaso ja "teen vain tätä hommaa, mikä minulle on osoitettu, enkä uskalla vastata edes kysymyksiin" -asenne. Toisaalta yksityiset ammatinharjoittajat ja palveluntuottajat ovat hyvin avuliaita ja halukkaita luomaan hyvän asiakassuhteen. No, joskus kauppaa kyllä tehdään, vaikkei olisi katettakaan - myyjät vakuuttavat yhtä ja toista tietämättä asiasta yhtään mitään, tärkeintä on saada rahat kassaan. Bisneksessä monilta newyorkilaisilta roskan puhuminen (kohteliaasti toki) käy, eikä huijatuksi tulemisen fiilis ole tavatonta. Ei ihme, että Amerikassa asianajajat hoitavat ihmisten puolesta kaiken syntymästä kuolemaan.
Hämmästyttävää ja ristiriitaista onkin, että suurkaupungin arjessa kanssakulkijat ovat niin auttavaisia ja avoimia. Tuntemattomat varoittavat koirankakkaan astumisesta, avaavat ovia, antavat metrossa paikkansa lapsen kanssa matkustavalle ja vanhukselle, tarjoavat kartan kanssa seikkailijoille apuaan ja neuvovat auliisti tietä kysyvää. Rasmukselle juteltiin spontaanisti ja ohikulkijat saattoivat kehua vaatteitani tai vaikkapa silmien väriä. Tämä "small talk" ja ystävällisyys ihastuttaa ja antaa anteeksi paljon.
Tehokasta ja asiantuntevaa suomalaista asiakaspalvelua oli Isossa Omenassa monesti ikävä, muuten syvin kaipuumme synnyinmaasta oli Helsingin vesijohtovesi, se on voittamaton maultaan. Vuoden kestäneellä vertailulla myös peruskoulu on suomalainen timanttituote eikä terveyskeskusjärjestelmää käy haukkuminen kun on jonottanut newyorkilaiselle yksityislääkäriasemalle puoli päivää.
Pienten, arkisten asioiden merkityksen huomaa, kun niitä ei ole tai niiden toimiminen on epävarmaa. New Yorkissa minua harmitti, että xylitol-purkkaa on hankala löytää, lasten nilkkasukkia ei myydä juuri missään, kahviloita ja jopa pikkuisia ravintoloita on lupa pyörittää ilman wc:ta (Helsingissä tosin marisen, että yksityisyritteliäisyyttä kahlitaan kaikenlaisilla säännöksillä, kuten pakollisilla naisten- ja miestenhuoneilla), suihkut ovat tanakasti kiinni seinässä ja siksi hiukset kastuvat ilman suihkumyssyä (jota kukaan ei voi käyttää edes yksin, niin kamala se on) ja wc-pöntöt tusahtavat turhan helposti tukkoon. Eurooppaan kelpaavia postimerkkejä saa vain posteista eikä lähetysten kulussa ole tolkkua, kirje kestää matkalla kolme päivää tai kolme kuukautta.
Nyt Helsingissä himoitsen hyvää newyorkilaista pizzaa ja aamiaisbageleita. Ärsyynnyn suomalaisista, pahvisista litran jogurttitölkeistä, joiden pohjalle ja reunoille jää ainakin desi syötävää. Amerikkalaispurkeista (sellaiset litran tai puolen "ämpärit") lusikoi helposti lautaselle viimeisenkin pisaran ja myöhemmin ne kelpaavat eväs- ja pakastusrasioiksi. Kurren herkkua, kookoslastuja saa Helsingissä vain erikoiskaupoista ja toiset herkut, avokadot ovat liian usein kivikovia. Muovia ei voi liiemmin kierrättää ja kotioven edessä järjestetyt kirpputorit vaativat takuulla nipun viranomaislupia. New Yorkin metroa on ikävä, Helsingissähän maanalainen on melkein vitsi, rata vie niin harvaan paikkaan.
Helsinki on ihan jees ja täällä asiat toimivat aika mutkattomasti, mutta kyllä kurren on myönnettävä: I love New York. Nyc Orava on Nyc Orava.
Kommentit
Lähetä kommentti