Ikävä
"Voi ei, mä en pysty enää elämään Suomessa", kommentti on New Yorkista kotiin palaavan 10-vuotiaan Viljan, joka vieraili äitinsä kanssa kaupungissa kesällä. Ihan näin dramaattisissa tunnelmissa en kieriskele, mutta Chisua joudun siteeraamaan: mun koti ei oo täällä. Se on Brooklynissa. Ja minulla on sitä ja sinne kova ikävä.
Tiistaina Rasmus aloitti seitsemännen luokan. Koulu ei vaihtunut, mutta yläastelaiset pääsivät rakennuksen toiseen siipeen, "isojen" puolelle. Vanha ala-asteen luokka on osittain hajonnut ja moni Rasmuksen parhaista kavereista käy nyt rinnakkaisluokkaa, joku toista kouluakin. Kaikki kuitenkin asuvat edelleen tässä lähellä, joten suhteet säilynevät. Poika herää kellon soittoon joka aamu, mutta äidillä ei ole vielä velvollisuuksia. Saan viettää vapaaherrattaren elämää kolme viikkoa, vasta syyskuun alussa kutsuu työ. Ihmeellinen sana, jonka olin melkein unohtanut. Olen ehkä syrjäytynyt.
Tilasimme jo New Yorkista Helsingin kotiin nettiyhteyden (se oli vuoden suljettuna) ja kas ihmettä, tänään meillä on sellainen - vain vuorokauden kuluttua paluustamme, Suomelle pisteet tästä. Isossa Omenassa moinen tehokkuus ei ole mahdollista, joka ainoan asian hoitoon palaa sekä aikaa että hermot. Amerikassa tykätään puhua palturia, siellä luvataan paljon, mutta yleensä hommat eivät hoidu sovitun mukaisesti. Suomessa ammatti-ihmisen sanaan voi lähtökohtaisesti luottaa, New Yorkissa kannattaa epäillä. Helsinki on kelpo kumppani, se järkivalinta, mutta minkäs teet kun sydän on menetetty rempseälle New Yorkille.
Emppu tuli tervehtimään Minnaa, lapsi auttoi tietotekniikassa kädetöntä ja latasi pöytäkoneelle muistitikuista kaikki valokuvat, jotka niihin oli siirretty New Yorkissa Applen kannettavasta (joka jäi Jussille). Ikivanhan pöytäkoneen kiukuttelusta huolimatta homma onnistui ja Nyc Orava voi jatkua - vapaaherrattarella on puuhaa. Blogi siis päivittyy, kunnes perheen isäkin saapuu tänne pohjolaan syyskuun lopussa (kirjoitan tätä varmasti vielä lokakuussa, postaukset ovat niin myöhässä).
New Yorkissa vietettiin vapaapäivää. Viestinnän asiantuntija oli ottanut sellaisen työstä, ja kuljetti äitiään Manhattanilla, päivän pääkohteena oli Museum of Modern Art.
Tiistaina Rasmus aloitti seitsemännen luokan. Koulu ei vaihtunut, mutta yläastelaiset pääsivät rakennuksen toiseen siipeen, "isojen" puolelle. Vanha ala-asteen luokka on osittain hajonnut ja moni Rasmuksen parhaista kavereista käy nyt rinnakkaisluokkaa, joku toista kouluakin. Kaikki kuitenkin asuvat edelleen tässä lähellä, joten suhteet säilynevät. Poika herää kellon soittoon joka aamu, mutta äidillä ei ole vielä velvollisuuksia. Saan viettää vapaaherrattaren elämää kolme viikkoa, vasta syyskuun alussa kutsuu työ. Ihmeellinen sana, jonka olin melkein unohtanut. Olen ehkä syrjäytynyt.
Tilasimme jo New Yorkista Helsingin kotiin nettiyhteyden (se oli vuoden suljettuna) ja kas ihmettä, tänään meillä on sellainen - vain vuorokauden kuluttua paluustamme, Suomelle pisteet tästä. Isossa Omenassa moinen tehokkuus ei ole mahdollista, joka ainoan asian hoitoon palaa sekä aikaa että hermot. Amerikassa tykätään puhua palturia, siellä luvataan paljon, mutta yleensä hommat eivät hoidu sovitun mukaisesti. Suomessa ammatti-ihmisen sanaan voi lähtökohtaisesti luottaa, New Yorkissa kannattaa epäillä. Helsinki on kelpo kumppani, se järkivalinta, mutta minkäs teet kun sydän on menetetty rempseälle New Yorkille.
Emppu tuli tervehtimään Minnaa, lapsi auttoi tietotekniikassa kädetöntä ja latasi pöytäkoneelle muistitikuista kaikki valokuvat, jotka niihin oli siirretty New Yorkissa Applen kannettavasta (joka jäi Jussille). Ikivanhan pöytäkoneen kiukuttelusta huolimatta homma onnistui ja Nyc Orava voi jatkua - vapaaherrattarella on puuhaa. Blogi siis päivittyy, kunnes perheen isäkin saapuu tänne pohjolaan syyskuun lopussa (kirjoitan tätä varmasti vielä lokakuussa, postaukset ovat niin myöhässä).
New Yorkissa vietettiin vapaapäivää. Viestinnän asiantuntija oli ottanut sellaisen työstä, ja kuljetti äitiään Manhattanilla, päivän pääkohteena oli Museum of Modern Art.
Kommentit
Lähetä kommentti