This is New York
Olemme muutaman kuukauden kokemuksella todenneet, että New Yorkissa asioiden hoitoon tarvitaan erittäin pitkää pinnaa. Täällä toki palvellaan ja vakuutetaan, että kaikki sujuu kuten Mr tai Ms ovat pyytäneet, mutta jo muutossa huomasimme, ettei todellakaan suju. Ainakaan mutkattomasti tai ainakaan luvatussa ajassa. Kauniita sanoja, mutta missä vastuu niistä, kysyy suomalainen.
Suurta harmistusta on aiheuttanut Jussin amerikkalainen luottokortti. Se nimittäin on toiminut vain joka toinen päivä. Yhdysvalloissa on tärkeää käyttää luottokorttia, koska siten ansaitsee luottohistoriaa, mutta vaikea on vinguttaa yhteistyöhalutonta läpyskää. Pienen osoitteen korjauksen jälkeen (Jussia pyydettiin lisäämään internetin kautta tietoihinsa asunnon numero) kortti loukkaantui niin, ettei toiminut enää edes joka toinen päivä. Sangen kiusallista, kun kassalla on jonoa takana ja ruokaostokset pitäisi saada maksetuksi. Jussin jokaisen reklamaatiosoiton jälkeen pankin luottoyksikön ystävällinen virkailija on luvannut, ettei Mr Jussin kortti enää ole hankala. Kolmesti Jussi on vaatinut langan päähän luottoyksikön vuoropäällikön ja vihdoinkin joku osasi hommansa, nyt kortti on kelvannut maksuvälineenä jo neljä päivää.
Sairausvakuutuskorttimme seikkailut olivat myös ihmeelliset. Ne etsivät meitä kolme kuukautta. Meille kirjoitettiin sairausvakuutuskortit syksyllä, asuimme silloin jo Carroll Gardensissa, mikä oli YK:n vakuutustoimiston tiedossa. Jostakin merkillisestä syystä kortit kuitenkin postitettiin Bedford-Stuyvesantin osoitteeseen. Väärän osoitteen takia ne eivät koskaan tipahtaneet postiluukkuumme. Kortit eivät myöskään palautuneet YK:lle, jonnekin maata kiertävälle radalle ne ovat kaiketi sinkoutuneet (tai sitten ne lojuvat Bed-Stuyn asunnon postiluukussa). Toimistossa kirjoitettiin uudet kortit, Jussi tarjoutui hakemaan ne, mutta se ei sopinut viralliseen käytäntöön. Ne siis jälleen lähetettiin - yllätys, yllätys, Bed-Stuyhin. Nämäkään kortit eivät tietenkään löytäneet meitä, mutta palautuivat sentään lähettäjälle. YK:n vakuutustoimistosta soitettiin tänään Jussille ja kysyttiin osoitetta (joka siis on ollut kuukausia organisaation tiedossa), jotta kortit voitaisiin taas laittaa postiin. Sen verran pontevasti Jussi kyseenalaisti operaation onnistumista, että nyt hänen annettiin noutaa kortit toimistosta, korttelin päästä työpaikaltaan.
Postin kulku on kaiken kaikkiaan mielenkiintoista. Postimies saapuu päivittäin, lauantaisinkin. Useimmiten hän laittaa meille kuuluvat kortit ja kirjeet omaan lokeroomme, joskus naapurin. Useimmiten lokerossamme on vain meille kuuluvaa postia, joskus naapurin. Välillä Suomesta saapuu lähetys kahdessa päivässä, välillä kuukaudessa. Ja turhan usein lähetys ei saavu ollenkaan. Amerikkalaiset puhelinlaskumme eivät tule juuri koskaan perille, Rasmus ei ole lukenut uutta Aku Ankkaa kohta kuukauteen, Jussin erittäin tärkeä Kela-kirje (joka Suomesta kirjoitettiin Nycin osoitteeseen) hukkui matkalla.
Toivotaan, että meidän lähettämämme posti muualle New Yorkiin löytää vastaanottajansa, muuten saattaisi tulla vaikeuksia. Täällä annetaan nimittäin postin kuljetettavaksi paperia, joka Suomessa on ollut jo vuosia sähköistä tietoliikennettä: esimerkiksi vuokra maksetaan shekillä, joka postitetaan vuokraisännälle. Myös lehdet tilataan siten, että tilauskuoreen pistetään shekki. Häätöä ei ole vielä tullut, joten eiköhän landlordimme ole paperinpalansa saanut. Myös postiliikenne täältä Suomeen ja muualle maailmaan sujuu takkuamatta, näin olen ymmärtänyt.
Tämä kaikki on kuitenkin helppo antaa anteeksi New Yorkille. Kuten sanottu, kaupunkia on rakastettava, jotta säilyttää hermonsa, ja Nyc Orava rakastaa. Jussikin vain hempeästi hermostuu, mies ei kehtaa valittaa, itsehän tänne halusi. Ja on onnellinen, että työnhaussa lykästi.
Viestinnän asiantuntijalla oli tänään työpaikalla jännitystä kerrakseen. YK:n väliaikaisrakennusten edestä (UN Plaza 1 ja 2) löytyi laukku, tunnistamaton esine ja niinpä koko kortteli suljettiin. Kaikki liikenne kiellettiin, eikä kukaan YK:n tuhansista työntekijöistä päässyt työpaikaltaan ulos. Korttelissa on muitakin toimistotaloja ja muun muassa hotelli, niidenkään ovista ei kuljettu. No, se oli vain joltain unohtunut laukku, ei mitään turvallisuutta uhkaavaa. Jussia ihmetytti (Nyc Oravan mielestä on hyvä, että turvallisuudesta huolehditaan) laukusta syntynyt haloo, koska kadulla on joka päivä jäte- ja roskasäkkejä, joita toimistoista ja kuppiloista raahataan kadun varteen jäteautoa odottamaan. Eivätkö ne vaikuta yhtään vaarallisilta, kuka tietää, mitä ne sisältävät?
Jussi siis sai luvan lähteä töistä, hyvä niin, koska tänään menimme äänestämään Pekkaa taikka Saulia. Teimme treffit Suomen konsulaattiin ja täytimme kansalaisvelvollisuutemme. Sieltä kotiin Brooklyniin, jossa odotti nälkäinen poika. Rasmus oli ollut iltapäivän yksin kotona, koska Nyc Orava herkutteli Manhattanin Downtownissa, Sohossa, Johannan ja Anun kanssa. Vietimme tyttöjen kahvilahetken söpöisessä Little Cupcake Bakeshopissa (sen Red Velvet Cake oli hyvä, muttei täydellinen).
Illallisen Minna, Jussi ja Rasmus söivät Columbia Waterfront Districtilla, aivan mainiossa meksikolaiskuppila Calexicossa. Hauska sisustus, hyvä ruoka, edulliset hinnat (ja söpö tarjoilijapoika). Tänne uudelleen.
Suurta harmistusta on aiheuttanut Jussin amerikkalainen luottokortti. Se nimittäin on toiminut vain joka toinen päivä. Yhdysvalloissa on tärkeää käyttää luottokorttia, koska siten ansaitsee luottohistoriaa, mutta vaikea on vinguttaa yhteistyöhalutonta läpyskää. Pienen osoitteen korjauksen jälkeen (Jussia pyydettiin lisäämään internetin kautta tietoihinsa asunnon numero) kortti loukkaantui niin, ettei toiminut enää edes joka toinen päivä. Sangen kiusallista, kun kassalla on jonoa takana ja ruokaostokset pitäisi saada maksetuksi. Jussin jokaisen reklamaatiosoiton jälkeen pankin luottoyksikön ystävällinen virkailija on luvannut, ettei Mr Jussin kortti enää ole hankala. Kolmesti Jussi on vaatinut langan päähän luottoyksikön vuoropäällikön ja vihdoinkin joku osasi hommansa, nyt kortti on kelvannut maksuvälineenä jo neljä päivää.
Sairausvakuutuskorttimme seikkailut olivat myös ihmeelliset. Ne etsivät meitä kolme kuukautta. Meille kirjoitettiin sairausvakuutuskortit syksyllä, asuimme silloin jo Carroll Gardensissa, mikä oli YK:n vakuutustoimiston tiedossa. Jostakin merkillisestä syystä kortit kuitenkin postitettiin Bedford-Stuyvesantin osoitteeseen. Väärän osoitteen takia ne eivät koskaan tipahtaneet postiluukkuumme. Kortit eivät myöskään palautuneet YK:lle, jonnekin maata kiertävälle radalle ne ovat kaiketi sinkoutuneet (tai sitten ne lojuvat Bed-Stuyn asunnon postiluukussa). Toimistossa kirjoitettiin uudet kortit, Jussi tarjoutui hakemaan ne, mutta se ei sopinut viralliseen käytäntöön. Ne siis jälleen lähetettiin - yllätys, yllätys, Bed-Stuyhin. Nämäkään kortit eivät tietenkään löytäneet meitä, mutta palautuivat sentään lähettäjälle. YK:n vakuutustoimistosta soitettiin tänään Jussille ja kysyttiin osoitetta (joka siis on ollut kuukausia organisaation tiedossa), jotta kortit voitaisiin taas laittaa postiin. Sen verran pontevasti Jussi kyseenalaisti operaation onnistumista, että nyt hänen annettiin noutaa kortit toimistosta, korttelin päästä työpaikaltaan.
Postin kulku on kaiken kaikkiaan mielenkiintoista. Postimies saapuu päivittäin, lauantaisinkin. Useimmiten hän laittaa meille kuuluvat kortit ja kirjeet omaan lokeroomme, joskus naapurin. Useimmiten lokerossamme on vain meille kuuluvaa postia, joskus naapurin. Välillä Suomesta saapuu lähetys kahdessa päivässä, välillä kuukaudessa. Ja turhan usein lähetys ei saavu ollenkaan. Amerikkalaiset puhelinlaskumme eivät tule juuri koskaan perille, Rasmus ei ole lukenut uutta Aku Ankkaa kohta kuukauteen, Jussin erittäin tärkeä Kela-kirje (joka Suomesta kirjoitettiin Nycin osoitteeseen) hukkui matkalla.
Toivotaan, että meidän lähettämämme posti muualle New Yorkiin löytää vastaanottajansa, muuten saattaisi tulla vaikeuksia. Täällä annetaan nimittäin postin kuljetettavaksi paperia, joka Suomessa on ollut jo vuosia sähköistä tietoliikennettä: esimerkiksi vuokra maksetaan shekillä, joka postitetaan vuokraisännälle. Myös lehdet tilataan siten, että tilauskuoreen pistetään shekki. Häätöä ei ole vielä tullut, joten eiköhän landlordimme ole paperinpalansa saanut. Myös postiliikenne täältä Suomeen ja muualle maailmaan sujuu takkuamatta, näin olen ymmärtänyt.
Tämä kaikki on kuitenkin helppo antaa anteeksi New Yorkille. Kuten sanottu, kaupunkia on rakastettava, jotta säilyttää hermonsa, ja Nyc Orava rakastaa. Jussikin vain hempeästi hermostuu, mies ei kehtaa valittaa, itsehän tänne halusi. Ja on onnellinen, että työnhaussa lykästi.
Viestinnän asiantuntijalla oli tänään työpaikalla jännitystä kerrakseen. YK:n väliaikaisrakennusten edestä (UN Plaza 1 ja 2) löytyi laukku, tunnistamaton esine ja niinpä koko kortteli suljettiin. Kaikki liikenne kiellettiin, eikä kukaan YK:n tuhansista työntekijöistä päässyt työpaikaltaan ulos. Korttelissa on muitakin toimistotaloja ja muun muassa hotelli, niidenkään ovista ei kuljettu. No, se oli vain joltain unohtunut laukku, ei mitään turvallisuutta uhkaavaa. Jussia ihmetytti (Nyc Oravan mielestä on hyvä, että turvallisuudesta huolehditaan) laukusta syntynyt haloo, koska kadulla on joka päivä jäte- ja roskasäkkejä, joita toimistoista ja kuppiloista raahataan kadun varteen jäteautoa odottamaan. Eivätkö ne vaikuta yhtään vaarallisilta, kuka tietää, mitä ne sisältävät?
Jussi siis sai luvan lähteä töistä, hyvä niin, koska tänään menimme äänestämään Pekkaa taikka Saulia. Teimme treffit Suomen konsulaattiin ja täytimme kansalaisvelvollisuutemme. Sieltä kotiin Brooklyniin, jossa odotti nälkäinen poika. Rasmus oli ollut iltapäivän yksin kotona, koska Nyc Orava herkutteli Manhattanin Downtownissa, Sohossa, Johannan ja Anun kanssa. Vietimme tyttöjen kahvilahetken söpöisessä Little Cupcake Bakeshopissa (sen Red Velvet Cake oli hyvä, muttei täydellinen).
Illallisen Minna, Jussi ja Rasmus söivät Columbia Waterfront Districtilla, aivan mainiossa meksikolaiskuppila Calexicossa. Hauska sisustus, hyvä ruoka, edulliset hinnat (ja söpö tarjoilijapoika). Tänne uudelleen.
Calexicon sisustus on kuin Meksikosta |
Ja sen pienet seinäalttarit ovat ihania |
But worth of it!
VastaaPoistaMut missä kuva tarjoilijapojasta?
VastaaPoista