Tukka hyvin, kaikki hyvin (paitsi uutisissa)
Nyc Orava istahti tiistaiaamuna pelon sekaisin tuntein kampaajan tuoliin Carroll Gardensissa. Mutta ystävällinen Fiona on ammattilainen ja ymmärsi kaiken kuten tarkoitin. Jussi kävi samalla neidillä pari viikkoa sitten ja oli myös tyytyväinen. Iso osa elämästä on hyvin, kun löytyy juuri se oikea kampaaja. Fiona puuhaa salongissaan yksin, joten tippauskin oli helpompaa, kun ei tarvinnut pohtia, keille kaikille hiustenpesijöille ja päänhierojille pitää antaa mitäkin - Fionalle kaksikymmentä prosenttia palvelun päälle ja se oli siinä.
Paneuduin tänään New York Timesiin, useamman päivän lehti oli rästissäkin. Yhdysvalloissa on nyt kaksi kuumaa ja vakavaa puheenaihetta: amerikkalaissotilas, joka omin päin marssi afganistanilaiskylään ja ampui umpimähkään 16 siviiliä sekä kodinturvajoukkolainen (the neighborhood crime watch volunteer), joka surmasi Floridassa 17-vuotiaan Trayvon Martinin, koska tämä vaikutti epäilyttävältä.
Sotilaan tapauksessa pohditaan, miten kahden pienen lapsen isä on seonnut niin pahasti, että menee ja tappaa aseettomia naisia ja lapsia ja Yhdysvaltain valtio miettii, kuinka voisi korvata uhrien perheille heidän kärsimyksiään. Floridan juttu on todella absurdi, koska sekaisin ei ole vain murhamies, vaan myös koko osavaltio. Yksinkertaistettuna Floridassa nimittäin ihminen voi tappaa toisen, jos pelkää oman henkensä puolesta. Ja se pelko voi näköjään olla oman mielikuvituksen tuotetta - niin kuin pelot yleensä ovat. Floridalainen ampuja - isokokoinen kodinturvamies autossa - pelkäsi huppariin pukeutunutta teiniä, joka oli juuri käynyt kioskilla ostamassa karkkia ja jääteetä ja puhui puhelimessa tyttöystävänsä kanssa (jolle kertoi peloissaan, että joku mies seuraa häntä autolla; kumpikin siis pelkäsi toistaan). Surmaajaa ei ainakaan vielä syytetä mistään ja tunteet käyvät kuumina. Mielenosoituksia järjetöntä Stand Your Ground -lakia vastaan pidetään useissa kaupungeissa (myös New Yorkissa) ja monet tunnetut henkilöt ovat esiintyneet huppareissa, tuossa epäilyttävässä vaatekappaleessa, esimerkiksi koko Miami Heatin koripallojoukkue laittoi huput päähänsä ennen viime matsiaan.
Rasismiepäilyt vellovat, Tryvon Martin oli musta ja hänet ampunut mies latino. Onko tappaja pitänyt nuorukaista vaarallisena, koska hän oli musta ja olisiko valkoiselle pojalle käynyt yhtä huonosti? Journal of Politicsin North Carolinassa teettämä kyselytutkimus ennakkoluuloista vajaan kymmenen vuoden takaa on kaivettu esiin, sen tulokset ovat hämmentäviä: latinot pitävät mustia jokseenkin laiskoina ja epäluotettavina, kun taas mustilla ei juuri ole moisia ajatuksia latinoista. Valkoisilla on kyselyn mukaan melko vähän ennakkoluuloja kumpaakaan ryhmää kohtaan (aika yllättävää!). Peräti 78 prosenttia latinoista tuntee yhteisyyttä valkoisten kanssa, mutta mustista puolet ajattelee kuuluvansa latinoiden kanssa samaan joukkoon. Valkoisista 46 prosentilla on mielestään eniten yhteistä mustien kanssa, 32 prosentin mielestä aasialaisten kanssa ja 22 prosentin mielestä latinoiden kanssa. Kysely on vanha ja otos suppeahko, mutta jotakin kitkaa latinoiden ja mustien välillä ehkä jossain päin maata on.
Nyc Orava seuraa, toteutuuko oikeus - kyllä surmaajat pitää aina saada tuomioistuimen eteen, ei ihmiseltä voi noin vain henkeä riistää.
Illansuussa nappasin pojan mukaan Brooklyn Heightsiin, tapasimme Jussin, työn raskaan raatajan Henry's End -ravintolassa. Sinne on tehnyt jo pitkään mieli ja Minnan toiveesta meillä alkoi oma ravintolaviikko (eilen 19.3. alkoi myös kymmenpäiväinen, oikea Dine in Brooklyn -tapahtuma). Oman ravintolaviikon tarkoitus on helpottaa kotirouvan raskasta arkea, jota ei siis ole. En vain millään jaksa innostua ruoan laitosta, kun on niin paljon nähtävää - tunnit keittiössä valuvat hukkaan, mieluummin syön vaikka eväsleipää puiston penkillä kuin seison New Yorkissa lieden äärellä. Pojat kyllä kaipaavat kotiruokaa ja taalasyytkin pakottavat aika usein kauhan varteen. Onneksi ruokakaupat kotiseudullamme ovat niin ihania, että niissä on ilo käydä. Päivällinen Henry's Endissa oli mitä maittavin, Nyc Orava lipesi eettisyydestään ja tilasi mahdottoman hyvän tonnikalapihvin (mutta kotiin pian uhanalaista kalaa ei osteta). Palvelu oli täydellistä, paikka tunnelmallinen ja hintataso kohtuullinen. Manhattanilla tämän tason ravintolassa olisi ainakin neljännes hintaa lisää.
Päivä päätettiin leffalla, 21 Jump Street (Suomen ensi-illasta ei tietoa). Älyvapaa komedia poliiseista, jotka joutuvat peitetehtäviin high schooliin. Ei mitään taidetta, mutta viihdytti - sehän jo riittää komedialle. Alapäähuumoria tosin liikaa, se on se halvin keino naurattaa, mutta pitkän päälle puuduttavaa. Rasmus on saanut parissa viikossa tupla-annoksen "faktaa" lukioikäisten vapaa-ajanviettotavoista - ensin Project X ja nyt 21 Jump Street; tietää sitten, miten biletetään (jonkun muun bileissä, meillä niitä ei järjestetä). Kuten aiemmin on jo todettu, periaatteet joustavat joustamistaan: Suomessa poika ei kuuna päivänä pääsisi näitä leffoja katsomaan, ei meidän kanssamme, ei kavereiden kanssa eikä kyllä Suomen elokuvatarkastamon puolestakaan.
Paneuduin tänään New York Timesiin, useamman päivän lehti oli rästissäkin. Yhdysvalloissa on nyt kaksi kuumaa ja vakavaa puheenaihetta: amerikkalaissotilas, joka omin päin marssi afganistanilaiskylään ja ampui umpimähkään 16 siviiliä sekä kodinturvajoukkolainen (the neighborhood crime watch volunteer), joka surmasi Floridassa 17-vuotiaan Trayvon Martinin, koska tämä vaikutti epäilyttävältä.
Sotilaan tapauksessa pohditaan, miten kahden pienen lapsen isä on seonnut niin pahasti, että menee ja tappaa aseettomia naisia ja lapsia ja Yhdysvaltain valtio miettii, kuinka voisi korvata uhrien perheille heidän kärsimyksiään. Floridan juttu on todella absurdi, koska sekaisin ei ole vain murhamies, vaan myös koko osavaltio. Yksinkertaistettuna Floridassa nimittäin ihminen voi tappaa toisen, jos pelkää oman henkensä puolesta. Ja se pelko voi näköjään olla oman mielikuvituksen tuotetta - niin kuin pelot yleensä ovat. Floridalainen ampuja - isokokoinen kodinturvamies autossa - pelkäsi huppariin pukeutunutta teiniä, joka oli juuri käynyt kioskilla ostamassa karkkia ja jääteetä ja puhui puhelimessa tyttöystävänsä kanssa (jolle kertoi peloissaan, että joku mies seuraa häntä autolla; kumpikin siis pelkäsi toistaan). Surmaajaa ei ainakaan vielä syytetä mistään ja tunteet käyvät kuumina. Mielenosoituksia järjetöntä Stand Your Ground -lakia vastaan pidetään useissa kaupungeissa (myös New Yorkissa) ja monet tunnetut henkilöt ovat esiintyneet huppareissa, tuossa epäilyttävässä vaatekappaleessa, esimerkiksi koko Miami Heatin koripallojoukkue laittoi huput päähänsä ennen viime matsiaan.
Rasismiepäilyt vellovat, Tryvon Martin oli musta ja hänet ampunut mies latino. Onko tappaja pitänyt nuorukaista vaarallisena, koska hän oli musta ja olisiko valkoiselle pojalle käynyt yhtä huonosti? Journal of Politicsin North Carolinassa teettämä kyselytutkimus ennakkoluuloista vajaan kymmenen vuoden takaa on kaivettu esiin, sen tulokset ovat hämmentäviä: latinot pitävät mustia jokseenkin laiskoina ja epäluotettavina, kun taas mustilla ei juuri ole moisia ajatuksia latinoista. Valkoisilla on kyselyn mukaan melko vähän ennakkoluuloja kumpaakaan ryhmää kohtaan (aika yllättävää!). Peräti 78 prosenttia latinoista tuntee yhteisyyttä valkoisten kanssa, mutta mustista puolet ajattelee kuuluvansa latinoiden kanssa samaan joukkoon. Valkoisista 46 prosentilla on mielestään eniten yhteistä mustien kanssa, 32 prosentin mielestä aasialaisten kanssa ja 22 prosentin mielestä latinoiden kanssa. Kysely on vanha ja otos suppeahko, mutta jotakin kitkaa latinoiden ja mustien välillä ehkä jossain päin maata on.
Nyc Orava seuraa, toteutuuko oikeus - kyllä surmaajat pitää aina saada tuomioistuimen eteen, ei ihmiseltä voi noin vain henkeä riistää.
Illansuussa nappasin pojan mukaan Brooklyn Heightsiin, tapasimme Jussin, työn raskaan raatajan Henry's End -ravintolassa. Sinne on tehnyt jo pitkään mieli ja Minnan toiveesta meillä alkoi oma ravintolaviikko (eilen 19.3. alkoi myös kymmenpäiväinen, oikea Dine in Brooklyn -tapahtuma). Oman ravintolaviikon tarkoitus on helpottaa kotirouvan raskasta arkea, jota ei siis ole. En vain millään jaksa innostua ruoan laitosta, kun on niin paljon nähtävää - tunnit keittiössä valuvat hukkaan, mieluummin syön vaikka eväsleipää puiston penkillä kuin seison New Yorkissa lieden äärellä. Pojat kyllä kaipaavat kotiruokaa ja taalasyytkin pakottavat aika usein kauhan varteen. Onneksi ruokakaupat kotiseudullamme ovat niin ihania, että niissä on ilo käydä. Päivällinen Henry's Endissa oli mitä maittavin, Nyc Orava lipesi eettisyydestään ja tilasi mahdottoman hyvän tonnikalapihvin (mutta kotiin pian uhanalaista kalaa ei osteta). Palvelu oli täydellistä, paikka tunnelmallinen ja hintataso kohtuullinen. Manhattanilla tämän tason ravintolassa olisi ainakin neljännes hintaa lisää.
Päivä päätettiin leffalla, 21 Jump Street (Suomen ensi-illasta ei tietoa). Älyvapaa komedia poliiseista, jotka joutuvat peitetehtäviin high schooliin. Ei mitään taidetta, mutta viihdytti - sehän jo riittää komedialle. Alapäähuumoria tosin liikaa, se on se halvin keino naurattaa, mutta pitkän päälle puuduttavaa. Rasmus on saanut parissa viikossa tupla-annoksen "faktaa" lukioikäisten vapaa-ajanviettotavoista - ensin Project X ja nyt 21 Jump Street; tietää sitten, miten biletetään (jonkun muun bileissä, meillä niitä ei järjestetä). Kuten aiemmin on jo todettu, periaatteet joustavat joustamistaan: Suomessa poika ei kuuna päivänä pääsisi näitä leffoja katsomaan, ei meidän kanssamme, ei kavereiden kanssa eikä kyllä Suomen elokuvatarkastamon puolestakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti